Aiemmin tapahtunut:
Kohtalon yhteen määräämät Romeo ja Melissa päätyivät seurustelemaan. Nopealla aikataululla pari päätyi muuttamaan saman katon alle, naimisiin ja vieläpä hankkia lapsia. Romeon noitien tuhoamistehtäväkin osoittautui onnistuneeksi, ja Aada lupasi vampyyrien jättävän miehen rauhaan.

Romeo ajatteli, että elämä vaimon ja kahden tyttären kanssa olisi täydellisen idyllistä, mutta taivaanrannassa näkyi synkkiä pilviä. Entinen kihlattu kuoli, ja Romeo sai tietää, että hänellä oli poika edellisestä suhteesta. Nyt poika muuttaisi heidän luokseen...


***




Ala-Tuuheloiden kotona oli vaivaantunut tunnelma. Keskustelut olivat lyhytsanaisia ja väkinäisiä. Kaikki ajattelivat Romeon poikaa, ja kukaan ei halunnut puhua hänestä. Sitten oli pakko.



"Jessen on määrä saapua viikon kuluttua", Hanna sanoi ei-kenellekään.
Romeo hymähti, ja Melissa katsoi puolisoaan huolestuneena.
"Minä päivänä tarkalleen?" Romeo kysyi tuijottaen eteensä.



"Lauantaina, aamupäivästä", Hanna vastasi. "Hänen junansa on asemalla kello puoli yksitoista."
"En pääse paikalle", Romeo tokaisi. "Pomo haluaa minun tekevän silloin pari tärkeää juttua. Ja pian päätetään ylennyksistä."
"Minä haen Jessen", Hanna sanoi rauhaisaan sävyyn. Loppu ateria sujui hiljaisuuden vallitessa.



Niinpä Hanna ajeli seuraavana lauantaina Kaunialan juna-asemalle. Se, että Jesse tulisi asumaan heidän luokseen, oli yllätys. Se, että Jesse oli ylipäätään olemassa, ei sen sijaan ollut. Hanna oli alusta saakka tiennyt, että hänen pojallaan oli poika.



"Mitä minä teen?" Saara oli kysynyt noin kymmenen vuotta sitten. Romeo oli lähtenyt häistään vain muutamaa viikkoa aiemmin. Tilanne oli ollut vaikea.
"Me emme tiedä, missä Romeo on", Hanna oli huokaissut.



"Jos olisin tiennyt tästä aiemmin, Romeo ei olisi ehkä lähtenyt, hän –" Saara oli aloittanut.
"Älä jossittele", Hanna oli sanonut napakasti. "On täällä ennenkin kasvatettu lapsia ilman isiä. Minä autan teitä parhaani mukaan."



Hän oli auttanut Saaraa muuttamaan toiseen kaupunkiin ja aloittamaan elämän siellä. Hanna ei ollut kertonut kenellekään Saaran raskaudesta, eikä hän ollut juurikaan pitänyt yhteyttä Saaraan vauvan syntymän jälkeen muuten kuin lähettämällä rahaa silloin tällöin. Hän ei ollut koskaan nähnyt edes valokuvaa pojanpojastaan.



Hanna ei ollut tiennyt Saaran halunneen lapsen huoltajaksi Romeon. Saaran kuolemakin oli tullut niin yllättäen. Eniten Hannaa pelotti se, millainen poika Jesse oli. Tunsiko Jesse kaunaa isänsä sukua kohtaan? Mitä Saara oli tälle kertonut?



Kauaa Hanna ei ehtinyt miettiä, kun hän näki sosiaalitädin seisovan aseman ovilla pieni poika vierellään.
"Hei Jesse", Hanna tervehti. "Minä olen Hanna."



Jesse tyytyi vain tuijottamaan. Sosiaalitäti ei reagoinut pojan käytökseen.
"Jesse, lähdet nyt isoäitisi matkaan. Tulemme ensi viikolla tarkastamaan, että sinulla on kaikki hyvin."
Ohjeistuksen jälkeen sosiaalitäti hyvästeli Hannan ja Jessen.



"Mennäänpä sitten", Hanna sanoi.
Jesse seurasi häntä vaitonaisena.
"Onko äitisi puhunut sinun isästäsi?" Hanna kysyi autossa. "Tai meistä? Suvustasi?"



Jesse ei katsonut häneen. "Äiti sanoi, että hän rakasti isää todella paljon. Ja että minä en saisi olla isälle vihainen."
Hanna katsoi poikaa surullisena. "Isäsi ei ole aina toiminut oikein. Mutta vihasta olisi vain haittaa. Äitisi puhui viisaasti."



Jesse vain nyökkäsi.
Loppumatkan he olivat hiljaa. Hanna ei laittanut edes radiota päälle ajaessaan.



Romeo ehti tapaamaan poikansa vasta illalla. Hän ei tiennyt, miten suhtautua tähän. Jesse oli pala hänen entistä elämäänsä. Ja nyt poika tuli ja muuttaisi kaiken! Vai muuttaisiko? Ja voisiko Romeo syyttää viatonta lasta asioiden pilaamisesta?



Romeo ei kuitenkaan pystynyt ottamaan poikaa avosylin vastaan. Eihän hän tuntenut tätä lainkaan. Eikä poikakaan varmasti juoksisi nauraen hänen syliinsä.



"Ole sitten mukava hänelle", Melissa sanoi varovasti, kun hän oli saanut sängyn pedattua.
"Tietenkin", Romeo sanoi ontosti.
Sitten he lähtivät alakertaan.



Jesse ja Hanna istuivat olohuoneen sohvalla. Tunnelma oli kireä, kaikki odottivat jännittyneinä toistensa reaktioita. Melissa sopeutui tilanteeseen parhaiten ja hän istuutui sohvalle huolettomasti.



"Hei", Romeo sanoi kömpelösti. Jesse vilkaisi häntä ja nyökkäsi käännettyään katseensa pois.
Romeo ei kuitenkaan voinut olla huomaamatta yhdennäköisyyttä. Poika muistutti häntä suunnattomasti, vaikka olikin tummempi.



"Minä olen Romeo", Romeo sanoi. Hän ei tiennyt, pitäisikö hänen kehottaa poikaa kutsumaa häntä isäksi.
"Tiedän", Jesse sanoi. "Tai siis... Minä olen Jesse."



Keskustelu ei näyttänyt etenevän, joten Melissa rikkoi hiljaisuuden: "Leivoin omenapiirakan. Maistuisiko?"
Seurue siirtyi ruokasaliin vähin äänin.



Sinä iltana puhuttiin vähän, eikä se ollut viimeinen sellainen ilta. Romeon oli kerta kaikkiaan vaikea hyväksyä Jesseä elämäänsä, ja poikakin tuntui vaistoavan sen. Jesse viihtyi paremmin muiden perheenjäsentensä kanssa.



"Miksi sinä olet vihreä?" Jesse pamautti kerran, kun hän oli auttamassa Melissaa ruoanlaitossa. Melissa oli kuullut kysymyksen monesti, eikä häkeltynyt.
"Minä olen noita", hän sanoi kuitenkin tällä kertaa. Hän ihmetteli itsekin rehellisyyttään.



"Ihan oikeasti?" Jesse kysyi selvästi vaikuttuneena. "Osaatko tehdä taikatemppuja?"
"Jos jonkinlaisia", Melissa sanoi hilpeästi. "Voin näyttää yhden taian ruoan jälkeen."
"Siistiä", Jesse huokaisi.



"Sinä kerroit hänelle!?" Romeo kivahti myöhemmin samana iltana.
"Romeo", Melissa sanoi napakasti. "Jesse ei ole mikään vihollinen. Hän on osa perhettämme."
"Tuo asia olisi voinut odottaa", Romeo jatkoi.



"Miten hän muka oppisi luottamaan meihin, jos me emme luota häneen?" Melissa sanoi turhautuneena. "Luulin, että sinä olisit jo aikuinen mies, mutta olet lapsellisempi kuin tyttäresi, joka syö hiekkaa!"
Sen sanottuaan Melissa marssi ulos. Romeo kuuli hänen rynnistävän rappuset alas.



Romeo rojahti sängylle. Oliko hän todella lapsellinen? Miksei kukaan voinut ymmärtää, että hyväksyntä oli todella vaikeaa? Se vaati aikaa. Mutta yrittikö Romeo edes? Halusiko hän hyväksyä poikansa?



Anna anteeksi, Saara. Sinä luotit poikamme minun huolehdittavakseni, ja mitä minä teen? Torjun hänet. Romeo nyyhkäisi. Melissa oli oikeassa. Romeon pitäisi ottaa itseään niskasta kiinni.



Hitaasti Romeo alkoi viettää yhä enemmän aikaa poikansa kanssa. Mitä paremmin hän tutustui Jesseen, sitä enemmän hän alkoi pitää tästä. Saara oli kasvattanut pojan hyvin, ja Jessessä oli piirteitä molemmista vanhemmistaan.



Pete makasi puoliunessa huoneessaan. Hänen hengityksensä rahisi, ja ilma kulki keuhkoissa vaivalloisesti. Hän tunsi olonsa väsyneemmäksi kuin aikoihin. Käsikin tuntui painavan tonnin, kun hän siirsi sitä peiton alla.



Sitten huoneessa kuului askelten ääntä.
"Kuka siellä?" Pete kysyi saman tien ja tutkaili hämärää huonetta heikoilla silmillään.
"Minä vain", sanoi lempeä ääni, ja Pete siristeli nähdäkseen kuka puhui.



"Helmi?" Pete sanoi epäuskoisesti tunnistaessaan hahmon. Hän sai vastaukseksi huvittuneen naurahduksen.
"Melkein, höpsö."
Peten silmät rävähtivät auki, kun hän tajusi kuka huoneessa oli.



"Minerva, mutta sinä olet... kuollut. Sinä kuolit", Pete kuiskasi pala kurkussaan.
"Niin kuolin, mutta nyt olen tässä", Minerva sanoi rauhallisen sävyyn ja istuutui Peten vierelle. Hän kosketti Peten poskea. "Minä olen tässä, eikä sinulla ole mitään pelättävää."



Minervan kosketus oli pehmeä ja lämmin. Yhtäkkiä Peten ei enää ollut omassa huoneessaan. Eikä hän ollut oma itsensä. Hän oli nuorempi, ja niin oli Minervakin. Ja hän näki! Hänen aistinsa olivat kuin 17-kesäisellä.



"Höpöläiseni", Minerva naurahti heleästi ja tarttui Peten käsiin. "Minulla on ollut ikävä sinua."
"Minerva, mitä tämä on?" Pete kysyi, muttei voinut olla hymyilemättä. Minerva oli niin kaunis ja hänen hymynsä sai Peten sydämen hakkaamaan levottomana.



"Älä mieti sitä", Minerva kuiskasi Peten korvaan. He halailivat ja suukottelivat kuin vastarakastunet, kaatuivat kukkien sekaan ja kuiskuttelivat kilpaa rakkaudentunnustuksia.



Aikaa oli kulunut ikuisuuden, siltä Petestä tuntui. Ja hän olisi voinut maata siinä toisen ikuisuuden. Rakkaimpansa vieressä. Mitään muuta hän ei tarvinnut.
"Jää tänne, kultaseni", Minerva sanoi eteerisesti.



"Tänne? Sinun kanssasi?" Pete kysyi.
"Niin, täällä me voimme olla yhdessä", Minerva selitti. "Ikuisesti."
Pete ei tarvinnut enempää perusteluja. Hän nyökkäsi, suukotti Minervaa ja sulki silmänsä onnellisena.



Kaikki oli rauhallista, ja talossa kuului ainoastaan vaimeaa tuhinaa ja rapinaa, kun koirat liikuskelivat lautalattialla. Pete makasi levollisena vuoteessaan. Hän oli päässyt sinne minne kuuluikin.



Peten hautajaiset järjestettiin hyvin tavallisena päivänä. Taivas oli pilvetön, eikä pienintäkään tuulenviriä tuntunut missään. Lapset ja lapsenlapset ja lapsenlapsenlapset seisoivat hiljaisuudessa. Joskus joku nyyhkäisi, mutta sanaakaan ei vaihdettu.



Lähes satavuotiaan patriarkan poismeno muutti arkea yllättävän paljon. Pete oli ollut suvun vanhin jo pitkän aikaa. Jopa Hanna, joka oli kuluttanut pitkän jakson elämästään inhoten isäänsä, oli surun murtama.



Pete oli ollut sairas, ja kaikki olivat tienneet tämän kuolevan pian. Silti kuolema oli märkä rätti vasten kasvoja. Jos kuolemasta oli löydettävä jotain hyvää, se ainakin toi perheen lähemmäs toisiaan.



Kuten aiemmistakin menetyksistä, myös Peten lähtemisestä selvittiin. Hiljalleen isovaarin tekemisiä muisteltiin hymyillen ja lopulta naureskellen.



Jesse oli jo yli kymmenen, mutta leikki mielellään taaperosiskojensa kanssa.
"Ei, ei sitä voi syödä!" Jesse nauroi, kun Amanda tunki leikkiautoa suuhunsa.
"Amanda on toope!" Susanna kommentoi palikkapelinsä äärestä. "Ei osaa edes leluja syödä oikein! Pitää aloittaa jaloista!"



"Susanna!" Melissa sanoi tiukasti. Hän petasi tyttöjen sänkyjä. "Pyydä anteeksi siskoltasi. Heti."
"Anteeksi", Susanna sanoi katuvasti, vaikka Amanda ei näyttänyt tajunneen välikohtauksen ideaa.



Perhe-elämä oli taas asettunut uomiin, jotka olivat aivan liian onnen täyttämiä. Se oli suorastaan epäilyttävää. Missä olivat ongelmat? Missä olivat säröt, jotka tekivät elämästä vaikeaa, mutta mielenkiintoista?



Jotakin tapahtui kaksi kuukautta Peten kuoleman jälkeen. Romeo oli taas kerran erehtynyt oleilemaan iltamyöhään pihalla. Kaikki oli rauhallista, kunnes pusikosta kuului outoa rapinaa.



"Kuka siellä?" Romeo kysyi. Häntä pelotti hieman.
Vastausta ei kuulunut, mutta pian hän näki kuka pusikossa rymisteli.
"Helmi?"



Helmi hoippui hänen luokseen. Kaikki se vampyyrimainen keveys, eleganssi ja vaarallisuus oli tiessään. Helmi näytti jopa... haavoittuvalta. Hän nyyhkytti ja niiskutti vaeltaessaan pihan poikki.



"Mitä sinä täällä teet?" Romeo tivasi. "Aada lupasi, että vampyyrit jättävät minut rauhaan."
"Minä olenkin", Helmi sanoi ja niiskutti, "täällä omalla asiallani, en vampyyrien."
Romeo katsoi tätiään kysyvästi.



"Minun isäni!" Helmi parahti. "Hän on kuollut! Miksei kukaan kertonut minulle!"
"Luulin, etteivät kuolevaiset enää kiinnosta teikäläisiä", Romeo sanoi.
"Minun isäni", Helmi nyyhkäisi kuin ei olisi kuullutkaan Romeon kommenttia.



Helmi vavahti ja oli kaatua, mutta Romeo otti hänet kiinni. "Istu alas."
He istuutuivat penkille. Helmi tuijotti eteensä. Hän oli poissa tolaltaan. Romeo ei tiennyt, mitä tehdä, joten hän vain istui hiljaa.



"Miksi minun täytyy olla tällainen?" Helmi kuiskasi. "Sukulaiseni kuolevat pois, ja minä jään."
Romeo ei osannut sanoa mitään. Ehkä hänen olisi parasta vain kuunnella. Helmi vuodatti sydäntään kuolemasta ja kuolemattomuudesta melkein tunnin.



"Kiitos, Romeo", hän sanoi lopulta. "Ja anteeksi. Ei minulla ollut oikeutta vaatia sinua kuuntelemaan. Kaiken sen jälkeen."
"Älä huoli siitä", Romeo huokaisi ja iski silmää. "Sukulaisten pitää pitää yhtä."



"Niin", Helmi sanoi mietteliäästi. "Ehkä olenkin rypenyt omassa kurjuudessani aivan tarpeeksi."
Romeo katsoi tätiään ihmeissään, mutta tämä näytti unohtaneen hänen läsnäolonsa. Helmi haahuili mietteissään kohti samaa pusikkoa, josta oli tullutkin.



Romeo jäi pöllämystyneenä katsomaan tätinsä perään. Mitä Helmi oikein aikoi? Niin tai näin, tädistä olisi varmasti vähemmän harmia tulevaisuudessa.



Jesse oli vaihtanut Ylä-Kaunialan yhteiskouluun. Hän oli ujo, mutta löytänyt silti kavereita. Yksi näistä kavereista oli August, jonka Jesse oli nyt kutsunut luokseen leikkimään koulun jälkeen.



"Menen tekemään meille voileipiä", Jesse sanoi. "Voit käyttää vaikka konettani sillä aikaa."
"Okei", August hymähti ja oli astelevinaan koneen ääreen.



Hetken päästä Romeo käveli yläkertaan. "Hitsin pimpulat, kun unohdin taas sen lippalakin."
Romeo lampsi huoneeseensa ja penkoi hetken lipastoa. Hän näki liikettä syrjäsilmällään ja kääntyi katsomaan, mikä liikkui.



Se oli Jessen ystävä August. Koluamassa Romeon ja Melissan sängyn alustaa.
"Anteeksi nyt", Romeo sanoi kummastuneena, "mutta mitä sinä teet?"
"Öh", sanoi August. "Etsin yhtä Jessen... peliä. Hän sanoi, että se olisi täällä..."



"Jesse tietää, ettei hänen tavaroitaan säilytetä tässä huoneessa", Romeo vastasi.
"No öö", August sanoi. "Sitten taisin vain erehtyä. Ymmärsin kai väärin, mitä Jesse sanoi."
Silloin Jesse huhuili ystäväänsä, ja August kipitti hänen luokseen.



Romeo mietti, mitä August oli huoneessa tehnyt. Etsinyt jotain selvästikin. Mutta mitä? Ja miksi? Romeo vilkaisi sängyn alle, muttei nähnyt mitään ihmeellistä. Ehkä poika oli tosiaan erehtynyt.



Melissan läsnäolo oli tehnyt ihmeitä talon kasveille. Kaikki rehottivat ja kukkivat minkä ehtivät. Jopa ikivanha Jamppa-kaktus oli kasvanut. Se oli suorastaan valtava, ja Romeosta tuntui, että se kasvaisi yhä.



Hän oli pihalla vaihtamassa multaa ja laittamassa lannoitetta tyttäriensä kanssa. Susanna katseli toimenpiteitä tarkkaavaisesti ja kyseli, mitä isä milloinkin teki. Amanda oli taas siinä iässä, jossa kaikkea piti koskea.



"Ei sitä kaktusta sentään!" Romeo kiljahti, kun tyttö kurotti piikkejä kohti. "Ei saa, satutat itsesi vielä!"
Amanda pysähtyi ja mietti hetken. Sitten hän näytti päättävän, että isän puheita kannatti uskoa.
"Pölhö Amanda", Susanna tokaisi heti.



"Itse olet, kun noin sanot", Romeo kommentoi. "Mutta tiesittekö, että kasvit tykkäävät, että niille lauletaan?"
Tytöt pudistelivat päitään. Romeo alkoi laulaa lastenlaulua, ja tytöt lähtivät mukaan.



Kuukautta myöhemmin August oli kutsunut Jessen leikkimään luokseen. Kello oli nyt viisi, ja Romeo oli tullut hakemaan poikansa kotiin.
Hän odotti eteisessä, kun häntä kymmenisen vuotta vanhempi mies liittyi hänen seuraansa.



"Hei", mies sanoi maireasti hymyillen ja mittaili Romeota katseellaan.
"Hei", Romeo vastasi aavistuksen kiusaantuneena.
"Sinä et taida tietää, kuka minä olen", mies sanoi melkeinpä huvittuneena.



"En", Romeo tokaisi. "Augustin isä?"
"Nokkelaa", mies sanoi. "Anna kun virkistän muistiasi. Kaksikymmentä vuotta sitten. Sinun äitisi vietteli minun isäni ja ajoi perheemme tragediaan."



"Sinä olet Goottila", Romeo kuiskasi tajuttuaan asian. "Turhaan sinä syytät minun äitiäni mistään. Sinun äitisi oli hullu!"
"Mutta kenen takia?" Goottila kysyi teatraalisesti. "Sinun äitisi teki äidistäni hullun. Menetimme lähes kaiken. Nyt minä, Rainer Goottila, olen perheineni vain muisto entisaikojen yläluokan kruunusta."



"Sinun äitisi tuhosi minun perheeni", Rainer sanoi halveksivasti. "Ja sinä saat korjata asiat."
"Mitä tarkoitat?" Romeo tivasi.
"Näethän tämän kurjuuden, jossa elämme", Rainer sanoi surullisesti. "Säälittävää suorastaan. Mutta sinun rahoillasi Goottilat palaavat entiseen loistoonsa."



"Älä unta näe", Romeo puuskahti. Jesse ja August saapuivat juuri eteiseen. "Tule, Jesse, meidän ei tarvitse kuunnella tätä sontaa."
"Ei niin nopeasti", sanoi uusi ääni, nainen.



Romeo katsoi Rainerin ohi ja näki hyvin kauniin, mutta julman näköisen naisen astelevan hitaasti alas portaita. Hetken Romeo luuli naista vampyyriksi, mutta tiesi sitten mikä tämä oli. Nainen oli noita.



"Ah", Rainer huokaisi pirteästi. "Vaimoni Lucinda."
Lucinda kauniit kasvot näyttivät irvokkailta, kun hän katseli Romeota ilkeästi hymyillen. "Ehkä rahapussisi nyörit höllenevät, kun kuuntelet loppuun", Lucinda sanoi viehkosti.



Romeo nielaisi. Hän ei tiennyt, mitä Lucinda aikoi sanoa, mutta hän tiesi, ettei tulisi pitämään siitä.
"Katsos kun", Lucinda sanoi kuin selittäisi asiaa pienelle lapselle. "Sinulla on sellainen pieni ongelma."



"Vaimosi", Lucinda jatkoi, kun Romeo ei sanonut mitään, "kun sattuu olemaan noita. Ja olisi varmasti paha juttu, jos koko maailma saisi tietää siitä."
"Ja te olette hiljaa asiasta, jos minä maksan teille", Romeo arveli.



"Aivan oikein!" Lucinda hihkaisi kuin kauan toivomansa ponin saanut pikkutyttö. "Joten jos vaimosi on sinulle rakas, sinä maksat meille." 
Romeo ei kyennyt sanomaan mitään. Hän vain tuijotti raivoissaan Lucindaa, naista, joka oli valmis myymään kaltaisensa rahan vuoksi.


***


Hehe, en taida päästä vampyyreista koskaan kokonaan eroon :D Anteeksi niille, joiden korvista pursuaa vampyyreita. Yliluonnolliset sukulaiset vaan ovat ihan käteviä juonikuvioita suunnitellessa :P
 Olen myös saanut joitakin ideoita Helmi-osaa varten. Tosin vasta muutaman, joten ei sitä osaa ole ihan heti luvassa ;)

Goottilatkin ovat jo aika vakiokalustoa. Jotenkin oli mahdotonta sivuuttaa sitä, että Hanna tavallaan oli syypää perhetragediaan. Ainakin Vilhelmin vaimon silmissä, ja se riitti.
Ja August etsi sängyn alta todistusaineistoa Melissan käräyttämiseksi ;)
Lucinda ei ole Augustin äiti, vaan äitipuoli.

Pete sitten kuoli. Ja sim kuoli oikeastikin jo, vaikka tämän osan kuolon kohtaus on täysin lavastettu. Outolaaksossani asuvat teini-Pete ja teini-Minerva. Ja vihdoinkin voin antaa myös Kaunialan Minervan vanheta. Olen pitänyt sitä elossa jo pitkään juuri tuota kohtausta varten ;>

Tyttöset (eli Susanna ja Amanda) jäivät vähän vähemmälle huomiolle, mutta pääsevät valokeilaan kunhan kasvavat. Ehkä ihan hyvä, että Romeo sai huomiota, onhan kyseessä perijä ;)

Vaikka olisikin mielenkiintoista ottaa Jesse mukaan mittelöön, perijä-äänestys käydään luultavasti tyttöjen välillä. Ja ihan siksi, että jälkikasvulla on aikamoinen ikäero. Kun Jesse lähtee yliopistoon, tytöt ovat vielä lapsia. Ja kun tytöt menevät yliopistoon, on Jesse jo melkein kolmenkymmenen :S

Jesse on muuten aika tarkkaan saman ikäinen kuin serkkunsa Maija. Aliksilla serkukset ovat usein olleet ystävyksiä, joten eiköhän Maijaa näy viimeistään Jessen teini-iän kavereissa :>
(Ja Jesse taitaa aikajanan perusteella olla jo 13-vuotias tässä osassa. Ohops :D No eiköhän se teini-ikä koita seuraavassa osassa...)

Olen taas miettinyt vaihto-oppilasjuttua :)
Jessen aion pitää Ala-Tuuheloilla, mutta jompikumpi tytöistä (se joka ei päädy perijäksi) voisi sitten lähteä vaihto-oppilaaksi johonkin toiseen tarinaan... Eli sama meininki kuin edellisellä vaihto-oppilaskerralla, minun simini lähtee ja saan tilalle jonkun toisen simin. Ja minun simini saa suht näkyvän roolin toisessa tarinassa ja päinvastoin. Kiinnostuneet voivat laittaa mainintaa kommentteihin, mutta vaihtoon on vielä aikaa. Laitan tästä vielä myöhemminkin viestejä, joten ilmoittautumisaikaa on.

Edellisessä vaihtoprojektissahan Hannan tytär Roosa lähti LC Iloliemiä ihastuttamaan, ja Iloliemien Jenna tuli tilalle ;)

Kommentit olisivat taas kuten aina kivoja :)
Ja muistakaa, jos kysytte ladattuja, niin olisi tosi kiva, jos laittaisitte viestiinne sen kuvan osoitteen, jossa ko. ladattu näkyy ;> Minäkin varmasti tiedän, mistä on kyse :)



***