Aiemmin tapahtunut:
Yllättävä raskaus teki lopun Hannan ja Turkan suhteesta. Helmi kapinoi isänsä tiukkoja kasvatusmetodeja vastaan.
Onko Hannan ja ärsyttävän ilomielisen Benjaminin välillä jotain? Ja toteutuuko vanha sanonta "minkä taakseen jättää, sen edestään löytää"?


***



"Äitisi kertoi sinulle."
"Niin, jotain hän mainitsi."
Oli lämmin iltapäivä, ja Hannan toisen lapsen syntymästä oli kulunut kaksi viikkoa. Hanna oli halunnut puhua Benjaminin kanssa, mutta vasta nyt hänellä oli siihen aikaa.



Benjamin oli harvinaisen vaitelias ja hänen katseensa harhaili.
"Mutta ei hänkään kertonut kaikkea", Hanna sanoi, ja Benjamin katsoi häntä. Mies hymyili, muttei normaaliin rehvakkaaseen tapaansa.
"Mitä olisit halunnut tietää?" Benjamin kysyi.



"Miksi sinun pitää olla tuollainen?" Hanna puuskahti.
"Etkö sitten pidä siitä?" Benjamin virnisti.
"En tiedä. Ehkä. Tavallaan", Hanna mietti ääneen.



"Siitä pääsisimme helposti kysymykseen, jonka halusit esittää..." Benjamin johdatteli.
"Mikset voi vain vastata, kun tiedät mistä on kyse?" Hanna punastui. Miksi kysyminen oli niin vaikeaa? Olihan hän seurustellut aiemminkin ja puhunut vaikka mistä.



Benjamin katseli Hannaa, joka punasteli kuin kokematon teini.
"Tehdään sitten kompromissi", Benjamin sanoi ja laski kätensä Hannan olkapäille.
Hanna hengähti hiljaa. Hän ei tiennyt mitä odottaa.



"Sinä et kysy, enkä minä vastaa", Benjamin kuiskasi ja suuteli Hannaa. Tämä ei osannut heti reagoida, mutta vastasi kevyeen suudelmaan.



"Onko tämä järkevää?" Hanna kysyi.
"Pitäisikö olla?" Benjamin vastasi kysymyksellä.
"Tämä on jotenkin niin hassua", Hanna hymähti.



"Olkoon sitten niin", Benjamin naurahti ja suuteli Hannaa uudestaan.
Siitä päivästä lähtien he olivat pari.



"Tui tui, pikkuinen", Hanna tervehti kuopustaan. Tyttö oli saanut nimekseen Robin. Emmi oli valittanut sen olevan pojan nimi, mutta Hannasta se sopi aivan hyvin tytöllekin.
"Tunnen enemmän Robin-nimisiä naisia kuin miehiä", Hanna oli perustellut.



Robinilla oli samanlaiset silmät kuin isällään ja hiukset olisivat aikanaan ruskeat.
"Voi sinua", Hanna sanoi nostaessaan Robinin ilmaan.



Hanna aikoi nyt pitää pidemmän äitiysloman. Hän ei ollut miettinytkään töihin palaamista.
"Ethän sinä haluaisi, että palaan vielä töihin?" Hanna kysyi Robinilta, joka ei tietenkään osannut vastata.



Hanna ei jakanut äitinsä mieltymystä partakarvoihin, joten Benjamin sai sanoa hyvästit parralleen. Sängen mies sai kuitenkin pitää – mutta vain toistaiseksi.
"Äitisi on niin pölhö", Benjamin selitti Romeolle. "Kyllä hän vielä oppii arvostamaan partoja."



"Karvoja", Romeo kommentoi naurahtaen.
"Sinäpä sen sanoit", Benjamin sanoi. Äärettömän kärsivällisenä tyyppinä hän tuli hyvin juttuun lasten kanssa.



Kärsivällisyyttä koeteltiin sitten illallisella. Niin kuin Turkka aikoinaan, Benjaminkin joutui tulikokeeseen.



Benjaminia ei voinut luonnehtia salonkikelpoiseksi, mutta hän oli miellyttävämpi vävykokelas kuin Turkka. Emmi oli täysin ihastunut nuoreen mieheen, mutta Pete ei ollut aivan yhtä hurmioitunut.
"Uimajoukkueella on hyvät mahdollisuudet mitaleille", Benjamin kertoi.



"Sehän on sinun ansiotasi", Emmi sirkutti. "Niin, sinun ja Hannan, piti sanomani."
Hanna häpesi äitiään, mutta Benjamin ei tuntunut välittävän.
"Ja Teillä on taas uusi kirjaprojekti meneillään", Benjamin osoitti sanansa Petelle.



Pete ei tiennyt olisiko ottanut teitittelyn kohteliaisuutena vai piikittelynä, joten hän päätti olla kokonaan välittämättä asiasta. "Niin on."
"Hienoa kuulla", Benjamin sanoi. "Kirjat ovat vaikea ala. Tiedän kokemuksesta."



"Oletko sinä kirjailija?" Emmi oli yhä vakuuttuneempi Benjaminin erinomaisuudesta.
"Se oli vain omakustanne", Benjamin sanoi kohauttaen olkiaan. "Yksikään kustantamo ei halunnut sitä."
"Petehän voisi auttaa sinua", Emmi keksi.



"Ehkä", Pete sanoi nyrpeästi.
Benjamin tarttui tyttöystävänsä käteen ja katsoi tätä hymyillen.
Hanna hymyili takaisin. Ehkä tästä vielä tulisi jotain.



Muutama kuukausi kului. Hanna ja Benjamin tapailivat, ja Emmi oli aina vain vakuuttuneempi siitä, että Hanna oli tehnyt oikean valinnan.



Mitäköhän tästäkin tulee, Hanna mietti kävellessään ravintolaa kohti. Tämä pukukin...
Hanna ei tuntenut oloaan mukavaksi avonaisessa mekossa. Hän pukeutui mieluummin rentoihin asuihin, jotka jättivät jotain arvailujen varaan.



"Tuo on täydellinen!" Emmi oli sanonut.
"Entä tämä hiusväri?" Hanna oli katsonut värjäyksen tulosta kauhistuneena.
"Se lähtee pesussa", Emmi oli vakuuttanut. "Mutta sopii hyvin tähän iltaan!"



Kun Hanna oli kysynyt, mitä äiti oli tarkoittanut, tämä oli vain hymyillyt tietäväisesti.
"No, on Benjamin nähnyt minut paljon kamalammissakin vaatteissa", Hanna huokaisi tarkistaessaan peilikuvaansa. Ja ilman vaatteita, jos nyt tarkkoja ollaan...



"Hei", Benjamin sanoi, kun Hanna tapasi hänet sisällä. "Tulit vihdoin."
"Itse olet etuajassa", Hanna tokaisi. "Meidän piti tavata vasta tasalta."
"Totta", Benjamin hymähti. Kello oli viittä vaille.



"Pöytä vapautuu pian", hän jatkoi. "Sain sen saman pöydän."
"Ihan totta?" Hanna kysyi.
"Niin", Benjamin virnisti. "Serkkupoika siirsi meidät jonon ohi."



Muutaman kymmenen minuutin päästä Hanna ja Benjamin olivat saaneet ruokansa.
"Kauanko siitäkin on?" Hanna mietti. "Kun olimme viimeksi täällä?"
"Yksi vuosi, kuusi viikkoa ja kolme päivää", Benjamin vastasi.



"Miten voit olla varma?" Hanna kysyi ihmeissään.
"En minä olekaan. Se oli vitsi", Benjamin naurahti. "Vuosi suunnilleen. Ne olivat meidän ensitreffimme."
"Olivatko?" Hanna kysyi.



"Eivätkö sinusta?" Benjamin kysyi.
"Emmehän me tehneet mitään ... romanttista", Hanna perusteli.
"Minä silti lasken ne ensitreffeiksi", Benjamin naurahti.



"Ja romanttisuudesta puheen ollen", Benjamin jatkoi myöhemmin, kun he olivat siirtyneet jälkiruokaan. "Kun nyt olemme tässä paikassa..."
"Niin?" Hanna kysyi, koska Benjamin tuntui hidastelevan asiansa kanssa.



"Haluaisin kysyä yhtä juttua", Benjamin sanoi kädessään epäilyttävä samettirasia.
"Benjamin", Hanna henkäisi.



"Hanna, mennäänkö naimisiin? Tuletko vaimokseni?" Benjamin kysyi ja nielaisi.
Hanna katsoi sormusta, joka oli niin kaunis, että hän epäili Emmin auttaneen Benjaminia sen valitsemisessa. "Se on kaunis..."



Hanna laittoi sormuksen sormeensa. "Kyllä. Oi kyllä!"
"Hienoa", Benjamin sai sanottua. Sitten he tilasivat aitoa samppanjaa ja juhlivat aamuun asti.



Kihlojen jälkeen Benjamin alkoi järjestellä muuttoaan Ala-Tuuheloiden taloon. Muuttopäivän aattona Hanna ja Emmi keskustelivat pihalla.
"Ihanaa päästä pitkästä aikaa häihin", Emmi sanoi.



"Emme me ole vielä häistä puhuneet", Hanna sanoi.
"Kihlaus johtaa avioliittoon", Emmi julisti kuin asia ei olisi ollut Hannalle selvä.
"Muuten, kiitos äiti", Hanna sanoi.



"Mistä?" Emmi kysyi.
"Siitä, että autoit Benjaminia valitsemaan sormuksen", Hanna vastasi. "Se on kaunis."
"En minä häntä auttanut", Emmi hymähti.



Hanna katsoi äitinsä kasvoja. Tämä puhui totta.
"Hän vain tuntee sinut paremmin kuin uskotkaan", Emmi sanoi tyytyväisesti, ja Hannakin tunsi olonsa onnelliseksi.



Benjamin asettui taloksi hyvin nopeasti. Pete halusi puhua tulevan vävynsä kanssa.
"En tiedä, oletko sinä rohkea vai röyhkeä", Pete sanoi.
Tavallisesti Benjamin olisi kertonut jonkin vitsin, mutta nyt hän tajusi olla hiljaa.



"Mutta Hanna pitää sinusta. Ja lapset pitävät sinusta", Pete jatkoi. "Joten saatte minun siunaukseni."
"En minä sitä kaipaa", Benjamin sanoi.



Pete oli kuin puulla päähän lyöty. "Et ... kaipaa?"
"En", Benjamin vakuutti ja iski silmää. "Mutta Hanna saattaa kaivata. Kerro hänelle."
Benjamin taputti tulevan appensa olkaa ja lähti viemään tyhjän kahvimukinsa sisälle. Pete jäi ulos mietiskelemään.



Emmi oli patistanut Hannan hankkimaan häälehtiä ideointia varten. Hanna oli valittanut, ettei hääpäivää oltu vielä päätetty, mutta Emmistä suunnittelua ei voinut aloittaa liian aikaisin.



"Hanna?" Hanna kuuli takaansa miehen äänen ja kääntyi katsomaan, kuka häntä kutsui. Hän oli enemmän kuin yllättynyt.



"Vilhelm!" Hanna tunnisti miehen saman tien.
Tämä oli tietenkin vanhentunut, mutta oli sama Vilhelm ilman rastojaankin.
"Enpä olisi uskonut törmääväni sinuun täällä", Vilhelm sanoi ja vaikutti hyvin ilahtuneelta.



"Äiti halusi jotain lehtiä", Hanna sanoi huitaisten lehtihyllyn suuntaan. "Miten sinulla menee?"
"Olen edelleen yliopistolla tutkijana", Vilhelm sanoi kohauttaen olkiaan.



"Sait siis mitä halusit", Hanna hymähti.
"Niin kai", Vilhelm sanoi surumielisellä äänellä. "Sitä minä taisin haluta. Silloin joskus..."



"Sinähän et enää kilpaile?" Vilhelm jatkoi sitten. "Mietin vain –"
"Täällä sitä hempeillään toisten miesten kanssa, kun silmä välttää!" Benjaminin nauravainen ääni kuului huoneen toiselta laidalta.



"Ei tietenkään", Hanna punastui tahtomattaan. "Tämä on Vilhelm, yliopistoaikainen ... kaverini. Ja tämä on –"
"Benjamin Ratamo, Hannan sulhanen", Benjamin esitteli itsensä ja ojensi kätensä käteltäväksi.



"Ai sulhanen?" Vilhelm sanoi ja kätteli Benjaminia asiallisesti. "Minun pitää mennä..."
"Kaveri?" Benjamin kysyi kulmaansa kohottaen, kun Vilhelm oli mennyt.
"Hyvä on", Hanna tuhahti. "Entinen poikaystävä."



"Kaikenlaisia tyyppejä sinäkin olet deittaillut", Benjamin naurahti.
"Se on mennyttä", Hanna sanoi.
"Oletko varma?" Benjamin kysyi.



"Oletko mustasukkainen?" Hanna vastasi.
"Pitäisikö olla?" Benjamin vastasi kysymyksellä.



"Ei", Hanna myönsi. "Ei tarvitse."
"Hyvä", Benjamin hymähti. "No, löysitkö jonkun sopivan lehden?"



"No niin pikkuinen", Benjamin sanoi, kun oli Robinin nukkumaanmenoaika. "Höyhensaaret kutsuvat!"
Emmi katsoi vierestä, kun taapero kikatteli lattialla.



"Miten sinä oletkin noin hyvä lasten kanssa?" Emmi kummasteli. "Minä en saa tuota tyttöä nukkumaan ilman kiukuttelua."
"Olisin rikas, jos tietäisin", Benjamin naurahti.



"No niin pikku prinsessa", Benjamin sanoi Robinille, "nyt nukkumaan!"
"No jot on pakko!" Robin nauroi, ja Emmikin hymyili.



Hanna oli saanut kutsun yliopistokaverinsa Pamelan häihin. Seuralaisekseen hän oli tietenkin ottanut Benjaminin, joka oli saman tien bongannut vieraiden joukosta tuttujaan ja kadonnut näiden kanssa jonnekin.



"Olen pahoillani, kun en viimeksi päässyt paikalle", Hanna sanoi, mutta Pamela pudisti päätään.
"Älä pyytele", Pamela sanoi. "Markku oli niin köyhä, joten ne juhlat olivat aika tylsät."



Pamela oli menossa toista kertaa naimisiin. Ensimmäiset häät olivat jääneet Hannalta väliin kisamatkan vuoksi.
"Ja sinullakin on sormus sormessasi", Pamela hihitti. "Kutsut minut sitten."



"Totta kai", Hanna lupasi. Hän ei ollut lainkaan miettinyt omia häitään. Ehkä niitä pitäisi alkaa suunnitella...
"Tuolla on anoppini", Pamela sihahti. "Minun pitää heti mennä kiittämään häntä mikroaaltouunista..."



Pamela oli tuskin lähtenyt, kun Hannaa jo puhuteltiin.
"Hanna! Sinäkin olet täällä", tutunnäköinen brunetti huudahti.
Hanna katsoi naista hetken ennen kuin tunnisti tämän. "Ai, Marie."



Hanna ei ollut aikoihin tavannut serkkujaan, eikä hänellä ollut kovinkaan hyvä kasvomuisti.
"Sinä siis olet Pamelan tuttuja", Marie sanoi. "Minä taas olen sulhasen kollega."
"Aijaa", Hanna sanoi ja yritti kuulostaa siltä, että häntä kiinnosti.



"Olet näemmä kihloissakin", Marie huomasi. "Minä odottelen poikaystäväni kosivan minua."
"Ihanko totta?" Hanna kysyi ja hymyili muovisesti. Marie ei kuitenkaan tuntunut huomaavan.
"Minäpä esittelen hänet sinulle", Marie keksi. "Tule tänne, Turkka-kulta!"



Turkka? Hannan sydäntä kylmäsi. Voiko tämä päivä enää pahemmaksi muuttua? Turkkahan on aika yleinen nimi, ehkä se ei...
Mutta toivo oli turhaa. Tuttu mies tunki itsensä väkijoukon läpi.



"No mitä kultapuppeliini? Ai sinä." Turkan naama venähti, kun hän näki Hannan. Turkka oli muutaman kerran käynyt katsomassa Robin-tytärtään, mutta Hanna oli vältellyt Turkkaa ja antanut äitinsä puhua tämän kanssa.



"Tunnetteko jostain?" Marie kysyi yllättyneenä.
"No hmm, joo", Turkka mutisi. "Lähdetäänkö kotiin? Voisimme käydä Pizzalandiassa."
"Joo", Marie innostui kikattaen. Hänen ilmeensä oli melkein lapsellinen.
Tuoltako minäkin näytin? Hanna mietti katsoessaan Marien kasvoja. Onneksi pääsin Turkasta eroon...



Sitten Turkka otti Marien tiukkaan syleilyyn ja suuteli tätä kuin näyttääkseen Hannalle, mitä tämä oli menettänyt. Hanna käänsi katseensa pois. Häntä ellotti.



Ilta hämärtyi ja Hanna siirtyi ulos. Siellä hän saattoi olla rauhassa.
Miksi Turkankin piti olla täällä? Näin Vilhelminkin niin vähän aikaa sitten...



Kohta joku esikouluaikainen ihastukseni tulee sekottamaan päätäni. Benjamin saisi tulla jo takaisin, niin pääsisin kotiin... Hanna joi jo neljättä viinilasillistaan.



Hetken päästä Benjamin saapui paikalle. Hän hymyili tavalliseen tapaansa, mutta oli kuitenkin pahoillaan.
"En tajunnut katsoa kelloa ja yhtäkkiä oli niin myöhä", Benjamin selitteli.



Hanna laski lasinsa ja hypähti Benjaminin viereen. "Mennään naimisiin!"
"Hyvä on?" Benjamin sanoi virnistäen.
"Minä en halua enää siirtää sitä tulevaisuuteen", Hanna selitti.



"Onko sinulla jokin tietty päivämäärä?"
"Saman tekevää!" Hanna puuskahti. "Sinullahan on lomaa ensi kuussa."



"Niin pian!" Benjamin oli yllättynyt. "Tapahtuiko jotain minun poissaollessani?"
"Ei niin mitään!" Hanna sanoi ja suukotti tulevaa aviomiestään.



Häät saatiin järjestettyä ennätyksellisen nopeasti. Emmi oli tietenkin pettynyt, koska ei saanut tarpeeksi suunnitteluaikaa.
"Omatpahan ovat hääni", Hanna oli sanonut.



Paikalle kutsuttiin paljon sukulaisia ja ystäviä, mutta juhlat olivat keskivertohäitä vaatimattomammat. Benjamin oli korostanut tilaisuuden rentoutta jättämällä asukokonaisuudestaan kengät pois.



"Ooh! Morsian tulee!" Joku kuiskasi, kun Hanna lipui paikalle keltaisissaan. Annukka oli suunnitellut puvun Hannan häitä varten. Hanna oli laittanut hiuksensa samalla tavoin kuin isoäiti häissään.



Hanna ja Benjamin astelivat vihkikaaren alle vannomaan valoja ja vaihtamaan sormuksia. Emmi kyynelehti, ja Pete seurasi tapahtumaa tyynen tyytyväisesti.



"Voi, minä olen niin onnellinen", Hanna kuiskasi, kun sormukset oli onnistuneesti vaihdettu.
"Minä olen taatusti onnellisempi", Benjamin virnuili.



Liitto sinetöitiin suudelmalla, ja vieraat taputtivat toinen toistaan kovaäänisemmin.
"Hurraa! Hurraa! Hurraa!" Juhlaväki huusi. Päivä oli kaikin puolin ikimuistoinen.



Häistä oli kulunut neljä kuukautta. Perhe-elämä Benjaminin kanssa oli sujunut hyvin.
"Katso nyt lapsia", Hanna naurahti. "Leikkivät niin huolettomina."
"Oi niitä aikoja", Benjamin virnisti.



"Haluatko sinä omia lapsia?" Hanna kysyi. Hän oli miettinyt asiaa viime aikoina.
"Minullahan on jo kaksi", Benjamin sanoi osoittaen nukkekodilla leikkivä taaperoita. Romeon hän aikoi adoptoida, mutta Robinin isyys pysyi virallisesti Turkalla. Kumpikin lapsista kutsui Benjaminia isäksi.



"No niin, mutta", Hanna yritti selittää.
"Minä olen tyytyväinen tähän tilanteeseen", Benjamin vakuutti. Sitten hän katsoi Hannaa ovelasti. "Mutta jos sinä et ole, voin ojentaa auttavan... käteni...."



"Benjamin! Senkin!" Hanna kivahti punastuen, kun Benjamin kohotteli kulmakarvojaan vihjaavasti. "Lapset kuulevat!"
"Eivät he välitä", Benjamin vakuutti ja suuteli vaimoaan.



"Äiti ja isä pussaa!" Romeo kiljahti.
"Hyyyyyiiii", Robin nauroi vieressä.
"Haa! Haluatteko että pussaan teitäkin?" Benjamin nauroi ja lapset kömpivät kikattaen karkuun.


Osan loppunäytös:



Helmi oli viihtynyt yliopistolla ihan hyvin. Hän oli tottunut opiskelemaan, joten yliopiston vaatimukset eivät tuntuneet suurilta. Helmin saamat kymmenen stipendiä olivat helpottaneet opiskelua huimasti.



Hän oli kuitenkin yksinäinen. Hänen ystävänsä olivat päätyneet muihin yliopistoihin, sillä eliittiyliopiston pääsykokeet olivat olleet liian vaativia.
"No, ehkä minä vain keskityn opiskeluihin", Helmi mutisi istuessaan baarissa.



"En ole nähnyt sinua ennen", joku sanoi Helmin vierestä. Helmi hätkähti niin, että oli pudota jakkaralta.



Viereisellä tuolilla istui kalpea nainen, jota hän ei ollut koskaan tavannut.
"Hei", Helmi tervehti arasti.
"Mitä sinun kaltaisesi nätti tyttö tekee täällä yksin?" Punapää kysyi hymyillen.



Nainen oli sairaalloisen kalpea, mutta terveen ja voimakkaan oloinen. Hänen ikäänsä oli mahdoton arvioida.



"Kunhan olen", Helmi vastasi.
Tavallisesti tuntemattoman tunkeilu olisi tuntunut ahdistavalta, mutta punahiuksisen naisen läsnäolo oli oudolla tavalla miellyttävää. Helmi tunsi olonsa melkein hilpeäksi.



"Olen etsinyt sinunlaistasi henkilöä", vieras nainen sanoi. "Olet nuori, terve ja ilmeisen yksinäinen."
Oudot sanat kuulostivat suorastaan imartelevilta.



"Ai niinkö?" Helmi kysyi. Punapää katseli häntä lumoavilla silmillään.
"Juuri niin", nainen sanoi. Hänen katseensa oli melkein hypnoottinen ja äänikin oli muuttunut kauniimmaksi kuin enkelikuoron laulu.



"Tule mukaani, niin näytän sinulle jotakin uutta", nainen kuiskasi Helmin korvaan.
Helmi oli huomaamattaan noussut seisomaan. Mitä hänelle oli tapahtumassa?
"Jotakin, mitä et ole koskaan nähnyt", nainen jatkoi.



"Tuota, minä", Helmi aloitti ja aikoi suostua, mutta hänet keskeytettiin.
"Häivy!" Helmi hätkähti kuullessaan äänen takaansa.



Heidän viereensä oli ilmestynyt kalpea vaaleaverikkö, joka katsoi punapäätä tuimasti.
"Häivy", vaalea nainen toisti. Hän ei kiinnittänyt mitään huomiota Helmiin, joka oli kuin puulla päähän lyöty.
"Sinä", punapää tyytyi sanomaan.



Vaalea nainen oli punapään tavoin iättömän näköinen, mutta jollain tapaa vanhempi ja kypsempi. Punapää katsoi toista naista kasvoillaan peittelemättömän halveksiva ilme. Ilma oli sähköisen jännittynyt. Helmi uskalsi tuskin hengittää.



"Et voi estää minua", punapää jatkoi. "Et voi ikuisesti seurata minua. Onnistun vielä."
"Nyt häivyt täältä", vaalea nainen kivahti.
Punapään suu vääntyi ilkeään hymyyn. "Saatpa nähdä."



"Saat vielä nähdä, ettet pysty estämään minua", punapää sanoi ja kääntyi pois. "Voitit tämän erän, mutta tämä ei jää tähän."
Helmillä oli kysyttävää: "Mi–"
"Älä koskaan tapaa häntä", vaalea nainen keskeytti.



Nyt kun Helmi katsoi tarkemmin, nainen näytti kumman tutulta.
"Sinun pitää pysyä kaukana hänestä", nainen sanoi. "Helmi, lupaa minulle."
"Tunnemmeko me jostain? Ja miten tiedät minun nimeni?" Helmi oli yhä vain kummastuneempi.



"Emme me tunne", nainen vastasi vain toiseen kysymykseen. Tämänkin naisen läsnäolo oli kaikista kummallisuuksista huolimatta oudon rauhoittavaa.
"Mistä on kyse?" Helmi kysyi.



"On parempi kun et tiedä", nainen sanoi lempeä ilme kasvoillaan. "Kunhan lupaat, että pysyt kaukana tuollaisista ... henkilöistä."
"Minä lupaan", Helmi puuskahti ajatellen, että se auttaisi häntä saamaan vastauksia.



Helmi räpäytti silmiään, ja nainen oli kadonnut. Helmi kääntyi katsomaan taakseen, mutta naista ei näkynyt.



Hetken päästä Helmi ei ollut varma, oliko hän tavannutkaan ketään. Kuvittelinko minä sen kaiken? Ja kuka se tutunoloinen nainen oli? Miksi hän näytti niin tutulta?



***


Kyllä, vaalea vampyyri oli Aada ;----->

Aika jännä muuten, että Romeo saa raivokohtauksia kun Hanna ja Benjamin pussailevat. Siis sellaista "yhyy äiti pettää isää tuon kanssa" ja sitten suhteet huononevat. Kummaa on se, että Romeon isä on kuollut. (Siis sim-isä on kuollut, tarinassa isä on tuntematon.) Vaatiiko Romeo uskollisuutta kuolleelle?
Robin taas ei välitä. Ja Turkka on kuitenkin elossa. Kummallista...

Marie on siis toinen Leon kuopuskaksosista (katso sukupuu).

Minun piti tehdä Vilhelmistä coolin näköinen. Sitten kutsuin sen yhteisötontille ja paikalle saapui vähän juntimpi ilmestys. No tuolla mennään :D
Minulla taitaa olla se partakarvamieltymys, kun kaikilla miessimeillä on parta tai sänki tai vähintään pulisongit :D
(Se on myös toimiva tapa vanhentaa simejä)

Miksi teen kaikista mummoista niin samanlaisia? Siis luonteeltaan :D
Vai tuntuuko minusta vain siltä?
Ja miksi minusta tuntuu, että Emmin ja Benjaminin välillä olisi jotain? D:
Ei ole tarkoitus, vaikka se siltä näyttäisi.

Hannan ja Benjaminin häät oli aika nopeasti kuvattu. Mutta siksi vain, ettei kukaan saa yliannostusta häistä :D
(Oikeasti vieraat vaan jumittivat ja kutsuin vahingossa vieraita, jotka eivät olisi tilanteeseen sopineet...)

Osa oli vähän perheidyllin rakentamista, mutta sitähän sanotaan, että "tyyntä myrskyn edellä"... ;----D

En olekaan pitkään aikaan laittanut loppunäytöksiä (epilogeja). Viimeksi kai osassa 7 tai jotain sinnepäin :'-->
Jotenkin se vain sopi tuolle kohtaukselle.

Muokkailin taas vampyyri-defaultejani :----D


***