Aiemmin tapahtunut:
Hanna päätyi kuin päätyikin yhteen työtoverinsa Benjaminin kanssa. Yhteiseloa häiritsivät kuitenkin Hannan entiset poikaystävät. Kaikki kääntyi kuitenkin parhain päin, ja Hanna ja Benjamin menivät naimisiin. Pari alkoi suunnitella yhteisen lapsen hankkimista.


***




Häistä oli kulunut kahdeksan kuukautta, kun Hannan raskaustesti oli näyttänyt positiivista tulosta. Nyt raskaus oli jo selvästi nähtävissä.
"Kumpikohan se on? Hani, olisit nyt antanut lääkärin kertoa sukupuolen", Benjamin puheli.



"Minusta on hauskempaa, että se tulee yllätyksenä", Hanna perusteli.
"Niin kai." Benjamin kohautti hartioitaan.
"Voithan sinä kysyä lääkäriltä. Kunhan et kerro minulle", Hanna sanoi.



"En minä pystyisi pitämään suutani kiinni", Benjamin naurahti. "Aivan kuin tuo kaktus olisi ... hymyillyt?"
"Se on Jamppa", Hanna esitteli.
"Jamppa? Oletko sinä nimennyt kaktuksen?" Benjamin hörähti.



"En minä", Hanna selitti. "Vaan minun isoäitini isoisän isä."
"Onpa se vanha", Benjamin sanoi yllättyneenä. "Mutta hyvin säilynyt."
"Jamppa varmasti arvostaa tuota", Hanna nauroi.



Pete ja Hanna istuivat keittiönpöydän ääressä. Hanna ei viettänyt paljoa aikaa kahdestaan isänsä kanssa ja nytkin hän tunsi olonsa vaivaantuneeksi.
"Minä jo pelkäsin, ettet löytäisi kunnollista miestä itsellesi", Pete sanoi.



"Niin no", Hanna takelteli. Aikooko hän taas paasata vanhoista poikaystävistäni?
"Toisin kuin sisaruksesi", Pete tuhahti inhoten. "Naimisissa sukulaistensa ja ties minkä pölvästien kanssa."



"Isä", Hanna sanoi painokkaasti ja henkäisi syvään. "Puhuttaisiinko jostain muusta?"
Pete olisi mielellään valittanut lastensa valinnoista. "Hyvä on. Mistä sitten haluat puhua?"



"En tiedä", Hanna myönsi. "Uudesta kirjaprojektistasi? Luin lehdestä ennakkojutun. Kirjasta tulee sen mukaan bestseller."
"Ai niinkö siinä sanottiin?" Pete kysyi kiinnostuneena. Imartelu sai Peten unohtamaan valituksen aiheet.



Muutamaa viikkoa myöhemmin elettiin jännittäviä aikoja.
"Sinusta tulee isosisko!" Emmi hihkui tyttärentyttärelleen Robinille. Hanna ja Benjamin olivat samaan aikaan synnytyssairaalassa.
"Mutta entä jot te on poika?" Robin kysyi.



Emmi mietti hetken lapsen sanoja, ennen kuin keksi mitä tämä tarkoitti. "Ei sillä ole väliä. Sinä olet isosisko joka tapauksessa."
"Joo", Robin sanoi.



"Mennäänkö syömään karkkia?" Emmi kysyi pienokaiselta, jonka silmät alkoivat sädehtiä. Hanna oli kieltänyt syöttämästä makeisia lapsille, mutta nyt kun hän oli poissa...
"Joo! Joo!" Robin oli riemuissaan.



Kaksi päivää myöhemmin Hanna ja Benjamin palasivat kotiin pienen tyttövauvan kanssa. Lapsi oli nimetty Roosaksi erään Benjaminin sukulaisen mukaan. Lisäksi nimi sopi sisarusten nimiin.



Roosasta tulisi isänsä tavoin brunetti ja silmätkin olivat keltaiset.
"Toivottavasti et kuitenkaan ole niin ärsyttävä kuin isäsi", Hanna kuiskasi Roosalle.



"Vaikka hän onkin ihanalla tavalla ärsyttävä, en kaipaa toista samanlaista", Hanna puheli ja pomputti vauvaa hellästi. Roosa haukotteli ja ojenteli pikkuisia käsiään.
"Ehdit sinä minun höpötyksiäni kuunnella myöhemminkin", Hanna hymähti ja suukotti kuopustaan.



Kului kaksi vuotta. Vanhukset vanhenivat, ja lapset kasvoivat toinen toistaan nopeammin. Hanna oli luopunut valmentajan tehtävistään, ja nyt hän työskenteli uimaliitossa.



"Mitenkäs teillä menee Benkun kanssa?" Mutrunen kyseli, kun Hanna oli kahvilla entisen kollegansa kanssa.
"Hyvin", Hanna vastasi. "Sinähän se meidät johdatit yhteen."



"En tunnusta mitään", Mutrunen sanoi, mutta muikea hymy paljasti kaiken.
"Kiitos", Hanna sanoi.
"Oletko viihtynyt töissäsi?" Mutrunen kysyi sitten.



"Toimistotyöhön tottuminen vei aikansa, mutta kyllä se siitä", Hanna sanoi kohauttaen olkiaan.
"Eipä aikaakaan, kun sinäkin olet jo eläkkeellä", Mutrunen naurahti.
"Kiitos!" Hanna virnisti.



Oli mitä tavallisin ilta. Ala-Tuuheloiden kotona syötiin iltapalaa.
"Niin, Roosallakin on kohta synttärit", Emmi muisteli.
"Tarkoitat varmaan Robinia, äiti. Ja miten niitä synttäreitä on koko ajan?" Hanna voihkaisi ja toivoi, ettei Roosa ollut kuullut.



"Pitää alkaa suunnitella vieraslistaa", Emmi sanoi tomerasti. "Ja tosiaan! Helmi on lapsen kummitäti, hänestä tehdään kunniavieras! Hanna, Helmille pitää soittaa ajoissa. Sen ikäisellä nuorella naisella on niin paljon menoja..."
Hanna laski lautaset ja otti kännykkänsä esiin.



Linjalla kuului tuuttaus ja sitten nauhoite: "valitsemaanne numeroon ei juuri nyt saada yhteyttä."
Hanna yritti vielä muutaman kerran, mutta turhaan.



"Akku varmaan on loppunut", Benjamin arveli. "Laita hänelle viesti Lärvikirjasessa."
"Kai se on pakko", Hanna sanoi.



Hanna ehti jo kirjoittaa viestin, kun hän huomasi, ettei Helmi ollut käyttänyt palvelua kuukausiin.
"Ehkä hänellä on ollut kiireitä", Emmi sanoi kohauttaen olkiaan. "Kokeile soittaa huomenna uudestaan."



Mutta Helmi ei vastannut seuraavanakaan päivänä. Pete oli kauhuissaan ja vaati Hannaa viemään hänet Helmin luokset. Perillä kävi kuitenkin ilmi, ettei Helmi ollut käynyt kotonaan kuukausiin.



Asunto oli tyhjää täynnä, ja avaimet oli jätetty yksinäiselle tuolille vuokranantajalle osoitetun viestin kera.
"Eikö hän ole ilmoittanut teille mitään?" Vuokranantaja kysyi, ja Hannan oli pudistettava surullisena päätään.



Ei ollut lainkaan Helmin tapaista kadota mitään ilmoittamatta. Katoamisilmoitus tehtiin heti, ja kaikki Helmin opiskelijakaverit ja tutut soitettiin läpi. Kukaan ei ollut kuullut Helmistä aikoihin.



"Teemme parhaamme", poliisikonstaapeli sanoi. "Katoamisesta on jo aikaa, joten emme voi luvata liikoja. Tiedättehän –"
"Mitä enemmän aikaa kuluu, sitä epätodennäköisempää löytyminen on", Hanna huokaisi.



Muu perhekin oli hädissään, mutta Petelle tilanne oli erityisen raskas. Epäreilua tai ei, Helmi oli hänen lempilapsensa. Helmi oli kuin lahja Minervalta, hänen elämänsä rakkaudelta.



Mitä Petelle jäisi, jos hän menettäisi Helminkin? Ajatuskin ahdisti niin, että huimasi.
"Helmi, tule kotiin", Pete vaikeroi yksinäisyydessään. "Minä en selviä ilman sinua..."



Kaksi vuotta kului, eikä Helmistä kuulunut mitään. Etsinnät oli lopetettu, ja perhe oli vähitellen tottunut Helmin poissaoloon.



"Isä?" Hanna kuiskasi koputtaessaan oveen. Sitten hän astui huoneeseen. Hanna hätkähti joka kerta nähdessään isänsä. Pete tuijotti eteensä, eikä reagoinut Hannan läsnäoloon.
"Isä", Hanna toisti, "toin hedelmiä. Lääkäri sanoi, että ne ovat hyväksi sinulle."



Muutamassa vuodessa Pete näytti vanhentuneen vuosikymmeniä. Hän oli laihtunut, ja hiukset olivat harventuneet.
Hanna mieleen palasi keskustelu lääkärin kanssa.



"Isänne ei ole oikeastaan masentunut", lääkäri oli selventänyt tutkimusten jälkeen. "Hän on vain hyvin surullinen. Hän on käpertynyt suruunsa ja on siksi sisäänpäinkääntynyt."
Hanna oli joutunut taistelemaan kyyneleitä vastaan.



"Totta puhuen en osaa sanoa, miten nopeasti hän parantuu", lääkäri oli huokaissut apeasti. "Isänne on parasta viettää aikaa tutussa ympäristössä."
Lääkäri oli vielä neuvonut hoitotoimenpiteistä, mutta Hanna ei ollut kuunnellut.



"Laitanko nämä pöydälle?" Hanna kysyi eikä yllättynyt, kun isä ei reagoinut. Hanna oli surullinen, mutta enemmän vihainen. Miksi isän piti rakastaa yhtä lapsistaan enemmän kuin muita?



Jos minä olisin kadonnut, isä olisi vain iloinnut, että Helmi on turvassa, Hanna mietti ja pudisti sitten päätään kadottaakseen ajatuksen.
"Tuon kohta kahvia", Hanna sanoi laskettuaan hedelmät pöydälle. Pete vain räpäytti silmiään.



Romeo oli jo ehtinyt kouluikään. Hymyileväinen poika oli löytänyt nopeasti kavereita ja nytkin hän rallatteli luokkatoverinsa Ville-Valtterin kanssa.
"Käsi yhteen nyt, nyt ja nyt!" Ville-Valtteri lauleskeli tahtia.



Sitten Hanna tuli ulos isosta makuuhuoneesta huolestuneen näköisenä. Hän hymyili hiukan nähdessään leikkivät pojat.
"Hei", hän sanoi, ja pojat vastasivat tervehdykseen.



"Äitisi näyttää surulliselta", Ville-Valtteri kuiskasi, kun Hanna käveli pois.
"Niin kai", Romeo sanoi katsoessaan äitinsä loittonevaa selkää. Äiti oli huolissaan isoisästä. Romeo oli jo unohtanut. Lapsen huoleton mieli ei jaksanut muistaa, että isoisä oli pimeässä huoneessaan viruva mörkö. "Töissä on jotain ... häikkää."



"Aijaa", Ville-Valtteri sanoi. "Tylsää."
"No niinpä", Romeo sanoi rehvakkaasti. "Mennäänkö ulos leikkimään hippaa. Voimme ottaa Robinin mukaan. Hän ei saa meitä ikinä kiinni!"



Rami oli Millan kanssa käymässä tämän vanhempien luona ja poikennut katsomaan äitiään samalla.
"En halua nähdä isää", Rami sanoi saman tien. Riitaa ei oltu vieläkään sovittu.



"Ei isä tule huoneestaan ulos", Hanna selitti.
"En jaksaisi kuunnella sen äijänkäppänän valitusta", Rami tuhahti.
"Kunpa hän edes valittaisi", Hanna hymähti. Pete ei ollut puhunut sanaakaan vuosiin.



"Totta tuokin", Rami sanoi hymyillen hiukan. "Miksette vain kärrää ukkoa johonkin laitokseen?"
"Tuttu ympäristö helpottaa parantumista", Hanna vastasi. "Tai niin ne lääkärit sanovat."



"Älä ole huolissasi, Hanna", Rami sanoi ja hymyili rohkaisevasti.
"Vaikea olla olematta", Hanna huokaisi.
Rami vain hymyili ymmärtäväisesti ja alkoi kysellä kummilastensa edesottamuksista.



Taas vuodet rullasivat eteenpäin. Oli aivan tuiki tavallinen päivä Kaunokummun ala-asteella. Niin tavallinen, että Robinia kyllästytti. Tapahtuisipa jotain!
Robin oli juuri lähdössä ulos välitunnille, kun jotain sitten tapahtui.



"Kuules Robin."
Robin kääntyi ja huomasi luokan kovaäänisimmän pojan puhuttelevan häntä. "No?"
"Robin on pojan nimi", poika julisti. "Joten taidat olla poika."
"Se on myös tytön nimi", Robin sanoi.



"Robin on pojan nimi! Robin on pojan nimi!" Poika rallatteli ja väänteli naamaansa.
Robin ei voinut kerta kaikkiaan sietää sellaista.



"Se sopii myös tytölle!" Robin kivahti.
"Robin on poika! Robin on poika!" Poika jatkoi lällättelyä.
Ja silloin Robin oli saanut tarpeekseen.



Muiden oppilaiden katsellessa ihmeissään Robin hyökkäsi pojan kimppuun. Hän muksi ja tökki, repi tämän hiuksia ja raapi nysäkynsillään tämän kasvoja. Mitä vain, että poika lopettaisi lällätyksen.



Kukaan ei tehnyt elettäkään hakeakseen paikalle opettajan. Robin oli ikäisekseen vahva, ja poika alkoi jäädä alakynteen.



"Mitäs nyt sanotaan?" Robin tyrkkäsi pojan maahan.
Poika ei vastannut, vaan nyyhkytti äitiään. Ja silloin opettaja saapui vihdoin luokkaan.



Myöhemmin samana iltana Hanna oli kutsuttu koululle puhumaan Robinin opettajan kanssa. Hanna häpesi suunnattomasti kuullessaan, että poika oli saanut mustan silmän ja huuleensa viisi tikkiä.



"Ymmärrät varmasti, ettei asiaa voi jättää tähän", opettaja sanoi. "Vilhon vanhemmat eivät nosta syytettä, mutta vaativat joitakin toimenpiteitä."
"Toimenpiteitä?" Hanna kysyi.



"Niin", opettaja sanoi. "He haluavat, että Robin siirretään toiselle luokalle. Tai toiseen kouluun. Vilho ei tunne oloaan turvalliseksi."
"Eikö Vilho voi vaihtaa koulua?" Hanna kysyi.
"Robin se ongelman aiheutti", opettaja vastasi. "Rehtori on Vilhon vanhempien kannalla."



"Eikö tästä voisi vielä keskustella?" Hanna kysyi. "Ei tehdä kärpäsestä härkästä."
"Robin siirretään B-luokalle", opettaja sanoi huomioimatta Hannan sanoja. "Siksi asti, että hän saa paikan toisesta koulusta."



"Ilmeisesti asia on jo päätetty!" Hanna kivahti. "En minä haluakaan pitää lapsiani tässä perhanan koulussa! He kaikki vaihtavat koulua!"
Opettaja oli tyrmistynyt, muttei väittänyt vastaan, ja antoi Hannan kävellä luokasta ovet paukkuen.



Hanna halusi puhua Robinin kanssa. "Et sinä voi tapella luokkatovereittesi kanssa."
"Vaikka he haukkuvat?" Robin kysyi.
"Vaikka he haukkuvat", Hanna vastasi. "Sellaisesta pitää sanoa opettajalle."



"Olen sanonut", Robin huokaisi alakuloisesti.
Hanna katsoi tytärtään otsa rypyssä. "Eikä opettaja tehnyt mitään?"
Robin pudisti päätään.
"Hyvä, että vaihdatte koulua", Hanna puuskahti.



"Jos joku vielä haukkuu, niin kerro minulle", Hanna jatkoi, ja Robin nyökkäsi.
"Kerron kyllä, äiti", Robin sanoi.
"Niin sitä pitää", Hanna hymähti. "Menepä sitten hammaspesun kautta nukkumaan."



Aika hyppeli huolettomasti eteenpäin. Nyt perheen kuopus Roosakin oli jo kouluikäinen.
Hanna oli palaamassa kotiin, kun hän huomasi Roosan leikkivän etupihalla koiran kanssa.
"Roosa!" Hanna huudahti, mutta tyttö ei tuntunut huomaavan.



"Roosa", Hanna sanoi painokkaasti. "Enkö ole sanonut, ettet saa leikkiä kulkukoirien kanssa?"
"Ei se ole kulkukoira", Roosa sanoi. "Se on minun koirani."



"Sinun?" Hanna ihmetteli. "Ei sinulle ole hankittu koiraa."
"Isi antoi sen lahjaksi", Roosa selitti. "Koulun alkamisen kunniaksi!"
"Emme ole puhuneet sellaisesta", Hanna puuskahti.



"Palautetaanko Tupu?" Roosa sanoi. Hänen silmissään oli kyyneliä.
Hanna nielaisi. "Minä puhun isäsi kanssa."
Roosa näytti piristyvän hieman.
"Anna sille koiralle vettä", Hanna sanoi ja marssi määrätietoisesti sisälle. Se mies saisi kuulla kunniansa!



Suostuttelun ja perusteellisten perustelujen jälkeen Tupusta tuli kuin tulikin Ala-Tuuheloiden uusi perheenjäsen.
"Ja muista, että koira on sinun vastuullasi", Hanna sanoi.



"Kyllä, kulta", Benjamin sanoi nöyrästi. "Puhutaanko sitten työasioista?"
"Pakko se kai on", Hanna huokaisi.
"Ihan kuin ennen vanhaan", Benjamin muisteli. "Me kaksi tarkkailemassa altaan reunalla..."



"Niin, paitsi, että proteiinipirtelöjen sijaan tarkkailen nyt budjettia", Hanna tuhahti. Hän ei ollut vieläkään tottunut toimistotyöhön. Tarkastuskierrokset toivat kuitenkin vaihtelua tympeään työhön.
"Se on tärkeä homma", Benjamin vakuutti.



"Niinpä kai", Hanna hymähti.
"No, kuinka monta kilpailijaa lähetämme MM-kilpailuihin?" Benjamin kysyi sitten. Ja Hanna kertoi.



Roosaa ärsytti. Isä ja äiti olivat pitkään töissä, ja Romeo ja Robin olivat kavereidensa luona. Roosa oli siis mummon vahdittavana.
"Sinun siirtosi, mummi", Roosa sanoi, kun Emmi tuijotteli hajamielisesti ikkunasta ulos.



"Niin, Robin-kulta", Emmi sanoi ja tarttui pelinappulaan.
"Mummi, minun nimeni on Roosa", Roosa sanoi. Miten minun nimeni voi olla niin vaikea muistaa? Mummihan näkee minut joka päivä!



"Niinhän minä sanoin", Emmi vakuutti, ja Roosa hymyili vinosti.
"No, saatko sen palan sijoitettua?" Roosa kysyi malttamattomana.
"Ei saa hoputtaa vanhaa ihmistä", Emmi torui ja katseli pelilaudan tarjoamia vaihtoehtoja.



"Ihan sama", Roosa mutisi ja yritti olla kärsivällinen. Kohta minäkin olen tarpeeksi iso leikkimään kavereiden kanssa koulun jälkeen. Sitten minun ei tarvitse kuluttaa aikaani huonomuistisen mummon kanssa...



Myöhemmin Hanna oli keskustelemassa äitinsä, Leo-setänsä ja tämän miniän Klaaran kanssa. Keskustelu oli jossain vaiheessa kääntynyt aiheeseen, josta saatiin aina jotakin uutta irti - Helmin katoamiseen.
"Uskotteko hänen vielä löytyvän?" Klaara kysyi. Hän ei tuntenut tapausta kovin hyvin.



"Haluan uskoa", Hanna sanoi.
"Mutta realistisesti", Klaara jatkoi. "Onko löytyminen mahdollista?"
"En tiedä", Hanna huokaisi. "Pidän toivoa yllä isän puolesta."



"Mieleeni tulee se ikivanha tapaus siitä Aada-tädistä", Leo mietiskeli.
"Niin se, jota Siirikin tutki. Jutuissa on tosiaan yhtäläisyyksiä", Hanna sanoi.
"Paitsi se", Emmi sanoi, "ettei Helmi lähettänyt kirjettä."



"Niin, hän ei ole ottanut mitenkään yhteyttä", Hanna huokaisi.
He jatkoivat aiheesta, mutta eivät huomanneet, että heitä salakuunneltiin.
Kirjettä? Romeo mietti oven takana, vaikka hänen olisi pitänyt jo olla nukkumassa.



Nyt minä muistan! Niissä Siirin tutkimuksissa puhuttiin kirjeestä!
Siiri oli yliopisto-opinnot aloittaessaan tuonut tavaroitaan säilytettäväksi. Osa tavaroista oli opintojen päätyttyä jäänyt hakematta.



Romeo muisti selanneensa Siirin muistikirjoja. Niissä oli puhuttu kirjeestä. Ja nyt kun hän mietti tarkemmin, näissä kahdessa tapauksessa oli paljon yhteistä.



Romeo kaiveli Siirin tavaroita. Päiväkirjojen, julisteiden ja valokuvien alla oli ruttuinen kirja, jonka kanteen oli kirjoitettu (tyttömäisellä käsialalla) "Aada-tädin tapaus".
Romeo tarttui kirjaan tärisevin käsin ja sulki laatikon kannen.



"No niin, 'Aada kirjoitti perheelleen kirjeen, jossa hän pyysi, etteivät he yrittäisi ottaa yhteyttä''", Romeo luki ääneen. "Helmi ei ole lähettänyt kirjettä. Ainakaan sellainen ei ole tullut perille."



Miksi minusta tuntuu, että nämä tapaukset liittyvät toisiinsa? Romeo mietti ja selaili muistikirjaa. Vaikka se on täysin mahdotonta!


***


Tässä osassa esiintyvien henkilöiden iät osan lopussa (suunnilleen):
Hanna 40, Pete ja Emmi 73, Romeo 12, Robin 10, Roosa 7, Rami 43. Benjaminin tai Mutruseen ikää en ole koskaan päättänyt. Saatte itse keksiä sopivat iät. (Mutrunen on näyttänyt samalta viimeiset 20 vuotta LOL :----D)

Perijä-äänestykseen osallistuvat siis kaikki kolme lasta :)
Ja se äänestys on näillä näkymin n. neljän osan päästä... Jännitys tiivistyy...

Harvinaista kyllä, minulla ei ole paljoa sanottavaa. Kuin se perinteinen: kommentoikaa, kiitos! :>


***