Aiemmin tapahtunut:
Häistään karannut Romeo päätyi mutkien kautta trooppiselle Twikkii-saarelle. Katumuksen ja  ilon sekainen mies ei tiennyt, mitä tehdä. Hän tapasi saarella mukavan naisen, ja heille syttyi romanssi. Lyhyeksi tarkoitettu auvo päättyi, ja Romeo päätti etsiä vastauksia mieltään askarruttaviin kysymyksiin. Hän löysikin viidakosta gurun ja sai salaperäisiä viestejä kotopuolestaan. Vastauksia Romeo ei kuitenkaan löytänyt.

Kaukomailla on vietetty jo vuosia. Olisiko jo kotiinpaluun aika?


***




Sadekausi oli juuri päättynyt eräällä etelämeren saarella. Kyläläiset valmistautuivat päivittäisiin askareisiinsa. Aurinko porotti ankarasti, ja saarelle eksyneet muutamat turistit istuivat varjossa. Ja yksi näistä turisteista on meille hyvin tuttu.



Romeo Ala-Tuuhela hypisteli partaansa ja naputti baaritiskiä hajamielisesti. Hän mietti kuluneita vuosia. Hän ei ollut nähnyt perhettään melkein kymmeneen vuoteen. Romeo oli lähtenyt etsimään suuuntaa elämäänsä, vastauksia ja neuvoja. Ja mitä hän oli saanut?



Gurusta Romeo ei ollut lopulta saanut paljoa irti ja hän oli jatkanut matkaansa. Jossain vaiheessa Romeo oli väsynyt vastausten etsimiseen ja vain vaeltanut paikasta toiseen vailla oikeaa päämäärää.



Hauskaahan hänellä oli ollut. Ei vastuuta mistään, ei velvollisuuksia eikä huolta huomisesta. Hän oli tehnyt satunnaisia hanttihommia rahoittaakseen matkustelunsa. Lopulta hauskanpitokin oli alkanut tympiä.



Olenko tulossa vanhaksi? Romeo mietti. Hän katsoi seinällä olevaa kalenteria. Kuukauden päästä hän täyttäisi 30 vuotta. Olisiko jo aika palata kotiin? Ja onko minulla kotia, johon palata?



Romeo oli lähettänyt vuosittain kirjeitä perheelleen. Hän oli antanut kirjekuoret lentoemäntien matkaan ja pyytänyt näitä postittamaan ne satunnaisilta lentokentiltä. Näin Romeon olinpaikka oli mahdoton selvittää. Vastauksia hän ei tietenkään saanut. Hän ei edes tiennyt, lukiko kukaan hänen kirjeitään.



Ehkä minä voisin edes käydä kotona katsomassa, miten kaikki on muuttunut, Romeo päätti huokaisten. Hän nousi ylös ja käveli merenrantaan. Hän katsoi kaukaisuuteen ja huokaili. Hän tunsi tehneensä oikean päätöksen.



Romeo kirjoitti äidilleen ennen lähtöä. Hän ilmoitti lennon, jolla hän aikoi saapua. Romeo lähetti viestin muutamaa viikkoa ennen lentoaan, jolloin Hanna olisi varmasti saanut kirjeen.



Ei Romeo odottanut paljoa. Ei hän odottanut, että äiti tulisi ilosta itkien vastaan, halaisi häntä ja sanoisi kaikkien antaneen anteeksi. Ei Romeo oikeastaan osannut odottaa mitään.



Lentokoneessa istuessaan Romeo vajosi ajatuksiinsa. Hänen ajatuksensa olivat kuitenkin sameata mössöä. Mistään ei saanut otetta. Oli suorastaan ihme, että siinä mielentilassa hän oli saanut ajettua partansa leikkaamatta ainoatakaan haavaa.



Ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen lentokoneen renkaat iskeytyivät kiitorataan, ja Romeo säpsähti hereille.
Täällä taas, hän mietti tunnistaessaan tutun terminaalirakennuksen.



Romeo poistui koneesta viimeisten joukossa. Hän katseli varovasti ympärilleen. Olisiko joku tullut häntä vastaan?
Ja sitten, tuttu ääni, jota hän ei ollut vuosiin kuullut, sanoi: "Tervetuloa kotiin."



"Äiti", Romeo kuiskasi nähdessään Hannan. Äiti näytti vanhalta ja väsyneeltä, mutta tämä hymyili. Se riitti Romeolle, joka ryntäsi halaamaan äitiään.
"Olen niin pahoillani", Romeo sanoi.



"Ei muistella sitä", Hanna sanoi hiljaa. "Tärkeintä on, että olet taas täällä."
"Kiitos", Romeo huokaisi.



Päästyään Hannan autolle Romeo alkoi kysellä. "Mitä poissaollessani on ehtinyt tapahtua? Miten isä voi? Isoisä? Sisareni?"
"Sinun isäsi", Hanna huokaisi. "Benjamin kuoli neljä vuotta sitten. Hän painotti terveitä elämäntapoja minkä ehti, mutta juuri hänen sydämensä petti."



"Äiti, olen pahoillani", Romeo parkaisi. Hän tunsi olonsa kamalaksi.
Hanna nyökkäsi. "Isoisäsi vointi on jopa parantunut. Hän on virkeämpi kuin pitkään aikaan. Tai hänen mielensä on; ruumis väsyy nopeammin."



"Ja sisaresi", Hanna jatkoi. "Roosa asuu ulkomailla. Hän ihastui ja jäi sille tielle. Soittelemme usein. Robin sai lapsen pian sen jälkeen kun... lähdit pois. Maija on nyt kahdeksan-vuotias, ja Robinilla on myös toinen tytär miehensä kanssa."



Romeo käsitteli tietoja hiljaisuudessa. "Paljon on ehtinyt tapahtua."
"Niin on", Hanna totesi. "Minä asun nyt isän kanssa kahdestaan. Ja onhan meillä koiratkin. Me muutimme pari vuotta sitten."



"Muutitte?" Romeo ehti sanoa, kun Hanna jo pysäytti auton erään talon pihaan. Hanna ei sanonut mitään, mutta katseellaan kehotti Romeota nousemaan ulos autosta ja katsomaan ympärilleen. Ja Romeohan nousi.



Talo oli hauskannäköinen. Vihreät seinät ja punainen katto olivat erikoinen yhdistelmä, mutta Romeo piti siitä.
"Puutarha näyttää hyvältä", Romeo sanoi ja sai äitinsä hymyilemään.



Hauskannäköisyys ei jäänyt vain talon ulkopuolelle, sillä sisältä talo vasta erikoinen olikin.
"Talon omisti aiemmin eräs taiteilija", Hanna kertoi. "Hän jätti kaikki huonekalunsa tänne. Osan jouduin tietenkin heittämään pois ja hankkimaan uusia, mutta tältä se suunnilleen näytti, kun tein ostopäätöksen."



"Saattaa mennä hetki, että tähän tottuu", Romeo naurahti. Hanna esitteli taloa ja luovutti Romeolle huoneen yläkerrasta.
"Nukun itse tuolla", hän osoitti erästä ovea, "ja isä nukkuu alakerrassa. Ole kuin kotonasi. Tai siis... ole kotonasi."



Romeo nyökkäsi ja katseli ympärilleen. Hän oli tullut kotiin, muttei kuitenkaan.
Koti on siellä missä perhekin, Romeo päätti lopulta ja heittäytyi vuoteelleen. Ja sitten hän nukahti uupuneena matkasta.



Kesti aikansa, että Romeo tottui taas tavallisiin arkirutiineihin. Hanna ei sitä ääneen sanonut, mutta Romeo tiesi, ettei äiti pitänyt lorvailusta. Romeon pitäisi etsiä työpaikka tai jotain muuta järkevää tekemistä.



Pelkällä tutkinnolla ja olemattomalla työkokemuksella (ulkomailla tehdyistä hanttihommista ei ollut kummoisia työtodistuksia tullut) Romeo ei ollut työhaastattelujen tähti.



Muutamat viikot kuluivat ja oli Romeo täytti 30 vuotta. Vieraiksi oli kutsuttu vain Robin miehineen, sillä Romeo ei halunnut suuria juhlia.
"Minä olin jo aivan varma, ettet enää palaa kotiin", Robin sanoi.



"Äläs nyt", Romeo tuhahti punastuen. Häntä hämmensi se kuinka aikuiselta Robin näytti. Kun Romeo oli lähtenyt, Robin oli ollut vain pikkutyttö ja nyt tämä oli niin kypsä.
"Sinäkin varmaan asetut aloillesi ja perustat perheen", arvaili Robinin mies, Tuukka.



"Katsoo nyt", Romeo punasteli.
Hanna, joka ei pahemmin kaivannut enempiä lapsenlapsia, halusi vaihtaa aihetta. "No, kerropa jotain matkoistasi."



Ja Romeohan kertoi. Hän selosti etelämeren saarista, vuoristoista ja aavikoista. Hän kertoi kuinka oli ollut kuolla nälkään ja kuinka hän oli joutunut myymään merimakkaroista tehtyjä hampurilaisia ja kuinka hän oli liftannut Franskan rajalta Simbadiaan asti. Romeo kertoi elävästi karnevaaleista eri puolille maailmaa.



Tarinatuokion jälkeen Robin ja Tuukka lähtivät lastensa luo, ja Hanna lähti nukkumaan. Hän kävi vielä töissä, vaikka tekikin lyhyitä päiviä ja valmistautui eläkkeelle jäämiseen. Romeo jäi itsekseen miettimään seikkailujaan. Laitettuaan astiat tiskikoneeseen hän astui vilpoisaan ulkoilmaan ja hengitti syvään.



Ja juuri kun Romeo tunsi olonsa levolliseksi, hän pelästyi pahemman kerran.
”Onneksi olkoon, synttäripoju.”
Romeo hypähti metrin verran ilmaan ja katseli ympärilleen etsien onnittelijaa.



”Täällä näin”, sanoi tuttu hahmo astuessaan esiin varjoista. Helmi-tätihän se oli, mutta jotenkin muuttuneena. Tämä ei ollut vanhentunut päivääkään, mutta piirteet olivat vääristyneet. Helmi näytti yhä vähemmän… ihmiseltä ja yhä enemmän yliluonnolliselta yön olennolta. Hän näyttää enemmän... pahalta, Romeo mietti värähtäen.



”Tervetuloa takaisin kotiin”, Helmi sanoi hymyillen kierosti.
Romeon selässä kulki kylmiä väreitä. ”Mitä sinä haluat?” hän kysyi tylymmin kuin oli ajatellut, mutta Helmi ei näyttänyt huomaavan.
”Me olemme odottaneet sinua”, tämä sanoi kuin ohi mennen.



”Miksi?” Romeo kysyi varuillaan. Helmi ei vaikuttanut niin luotettavalta kuin aiemmin.
”Pelottaako sinua?” Helmi kysyi ja virnisti suorastaan julkeasti. ”Älä huoli, en voi tappaa sinua. Meillä on sinulle käyttöä.”
Romeo tyytyi vain tuijottamaan.



"Romeo", Helmi sanoi vakavalla äänellä. "On aika lähteä noitajahtiin."
Romeo tuijotti Helmiä suu auki. "Mihin?"
"Kai sinä olet noidista kuullut?" Helmi puuskahti.



"En", Romeo töksäytti.
"No", Helmi tuhahti ja mietti, miten jatkaisi. "Noidista on aina ollut harmia vampyyreille. Ne tykkäävät käyttää vampyyrien osia keitoksissaan ja suojella ihmisiä meiltä. Viime aikoihin asti olemme eläneet aselevossa, mutta noidat ovat alkaneet taas aiheuttaa harmia."



”Kaksi ystävääni jäi noitien uhreiksi viime syksynä”, Helmi jatkoi. ”Ja me saimme yhden noidan kiinni.”
”Ja miten tämä minuun liittyy?” Romeo kysyi, eikä oikeastaan tahtonut tietää vastausta.
”Katsos kun noidat voivan liikkua öisin ja päivisin”, Helmi selitti. ”Toisin kuin me. Niillä on etulyöntiasema.”



”Tahdomme, että sinä hoitaisit muutaman noidan pois päiväjärjestyksestä”, Helmi selitti tyynesti. ”Ehkä se antaisi varoituksen ja palauttaisi tilanteen entiselleen.”
”Hoitaa? Miten?” Romeo kysyi yhä kummastuneempana.
”Siihen on muutamia tapoja”, Helmi selitti. ”Heitä suolalla ja valkosipulilla maustettua lämmintä vettä noidan päälle.”



”Tai sitten voit osoittaa noitaa violetilla valolla”, Helmi sanoi. ”Kummassakin tapauksessa laulat vielä erään runon, ja sitten noita yksinkertaisesti sulaa pois.”
”En minä voi tappaa ketään”, Romeo vastusteli.
”Ne ovat vain noitia!” Helmi kivahti. "Sinä sulatat noidan tai sinulle tapahtuu jotain kamalampaa kuin sulaminen."



Romeo ei pitänyt ajatuksesta. ”Mistä minä löydän ne noidat?”
Helmi antoi Romeolle kartan ja kertoi muita ohjeita ennen kuin lähti pois. Romeo oli kauhuissaan. Pitäisikö hänen ruveta tappamaan ihmisiä… tai noitia. Eivätkö noidat sitten olleet ihmisiä?



Koska Romeo halusi päästä asiasta nopeasti eroon, hän aloitti etsimisen jo seuraavana päivänä. Hän tiesi nyt, mistä noidan tunnisti ja mistä sellaisen voisi löytää. Mitään ei kuitenkaan näkynyt.



Viikkoja kului, mutta noitia ei löytynyt. Helmi kävi kertomassa noitien ja vampyyrien yhteenotoista ja kyselemässä edistyksestä. Romeo jatkoi etsintöjään erikoistaskulamppunsa kanssa.



”Oletko löytänyt töitä?” Hanna kyseli eräänä sunnuntaiaamuna.
”Öh, joo”, Romeo improvisoi. ”Jaan mainoksia iltatyönä. Saan paremman homman sitten, kun sopiva paikka tulee avoimeksi.”
”Kuulostaa hyvältä”, Hanna sanoi ja mietti samalla puhuiko hänen poikansa totta.



Oikeasti Romeo käytti kaikki iltansa noitien etsimiseen. Noidat saattoivat liikkua valoisaankin aikaan, mutta kuunvalo oli hyväksi taioille. Siksi Romeo keskitti etsintänsä öihin. Helmi alkoi käydä kärsimättömäksi, mutta uhkailu ei pelkästään auttanut Romeota.
”Missä ne pirun noita-akat oikein luuraavat?” Romeo tuskaili eräällä etsintämatkallaan.



Ja sitten taikakivi alkoi hohtaa. Se oli pieni esine, jonka Romeo oli saanut Helmiltä. Taikakivi reagoi lähellä oleviin noitiin. Romeota alkoi jännittää. Pystyisikö hän sulattamaan noidan tuosta noin vain?



Taikakivi hohti voimakkaammin, kun Romeo lähestyi erästä pusikkoa. Hän kuuli ääniä. Outoa huminaa ja hiljaista puhetta kielellä, jota hän ei tunnistanut. Romeo nielaisi, laittoi taskulamppunsa violetin asetuksen päälle ja astui esiin pusikon takaa.



Vaikka Romeo oli kuinka valmistautunut, hän yllättyi. Noita oli hyvin ihmismäinen, vaikka tämän iho olikin silmiinpistävän vihreä. Huomatessaan lampun noita säpsähti.
”Älä yritä”, hän sanoi ja osoitti käsillään Romeon rintaan.



Romeo nielaisi. Tällaisesta Helmi ei ollut varoittanut.
”Jos sanot säkeenkin siitä runosta, noidun sinut kärpässieneksi”, noita sanoi ja tuijotti Romeota silmiin.



Mutta sillä hetkellä runo ei ollut Romeon mielessä. Hän pudotti lampun kädestään, sillä hänet oli vallannut kova kipu. Lamppu sammui osuessaan ruohikkoon. Kipu kesti hetken ja sitten Romeon valtasi uskomaton hyvän olon tunne. Oudon tuttu vihreä valo rävähti hänen silmilleen ja sokaisi hänet hetkeksi.



Silloin Romeo muisti. Gurun luola! Siellä hän oli kokenut tuon saman. Vihreä valo, joka oli jäänyt vaille selitystä… Liittyikö se... Liittyikö se jotenkin tähän noitaan?
Romeo kohotti katseensa ja huomasi, että myös noita oli hämillään.



Noita tuhahteli epäuskoisena ja näytti miettivän ankarasti. Romeosta tuntui, että noidalla oli epämieluisia aavistuksia. Kesti aikansa ennen kuin tämä puhui.



”Tunsitko sinäkin sen?” noita kysyi syvään hengittäen.
Romeo nyökkäsi hitaasti. ”Mi-mitä se oli?”
Noita oli taas hetken hiljaa ja vastasi sitten. ”Olen kuullut noin käyvän joskus harvoin. Joskus kun… kohtalo on sitonut kaksi taikaolentoa yhteen.”



”Mitä tarkoitat?” Romeo kysyi kummissaan. "Ja miten niin kaksi taikaolentoa?"
"Sellaisia me molemmat olemme", noita totesi. "Anna kun kerron sinulle noidista."



Romeo kuunteli vakavalla naamalla, kun noita kertoi hänelle itsestään. Noitia oli ollut aina. Ja useimmilla ihmisillä oli valmiudet muuttua noidiksi. Harvat tiesivät tästä mahdollisuudesta, ja vielä harvemmat jaksoivat kohdata ne haasteet, joita noidaksi muuttuminen vaati.



Yleensä noituus periytyi suvuissa vanhemmalta lapselle. He elivät piilossa yhteiskunnalta. Noidat olivat pääosin rauhallista kansaa, joskin vampyyrit tuottivat usein ongelmia.
"Siis, te ette halua pahaa vampyyreille?" Romeo kysyi.



"Vain jos ne haluavat pahaa ihmisille tai meille. Ja me emme käytä vampyyreita taikoihin. Kaikkea sitä kuuleekin", noita, jonka nimi oli Melissa, sanoi. "Vampyyrit vihaavat kaikkea, josta on niille harmia."
Romeo oli uskonut Helmiä sokeasti. Ja nyt tämän noidan... Melissan sanat olivat aivan muuta. Ja Melissa vaikutti niin paljon luotettavammalta.



"Puhuit kohtalosta", Romeo muisti sitten. "Mitä tarkoitit?"
Melissa punastui sikäli kun se oli mahdollista hänen vihreillä kasvoillaan. "Kohtalo on tarkoittanut meidät yhteen. Meistä pitäisi tulla... rakastavaisia. Elämänkumppaneita."
Romeo nielaisi ja punastui hänkin.



"Onko se yleistäkin?" hän kysyi. "Että kohtalo määrää noin."
"Ei kovin", Melissa sanoi. "Yksi serkkuni koki saman vuosia sitten, mutta muuten olen pitänyt tätä vain humpuukina."
"Entä jos kohtaloaan uhmaa?" Romeo kysyi varovasti.



Melissa kohautti olkiaan. "En usko, että se on täysin mahdotonta. Vaikeaa varmasti."
Romeo kuitenkin tunsi jo outoa kiintymystä Melissaa kohtaan. "Emmehän me häviä mitään, jos yritämme."
Melissa katsoi häntä silmät suurina. "Oletko varma? Ethän sinä tunne minua."



"Ehkä niin on tarkoitus", Romeo arveli. "Voimmehan me tutustua ensin, käydä treffeillä... Tehdä kaikkea mitä normaalitkin nuoret parit tekevät."
"Tehdään niin", Melissa sanoi.



He sopivat tapaavansa seuraavana päivänä puiston laidalla. He keskustelivat vielä hetken. Ennen kuin Romeon oli aika lähteä kotiin, Melissa pussasi häntä poskelle ja kuiskasi: "nähdään valittuni."


***


Lisää taikaolentoja! : D

En saanut tarinaan mahdutettua, mutta joku Ala-Tuuheloiden serkku muutti pääperheen vanhaan taloon. Romeon siihen osoitteeseen lähettämät kirjeet ovat siis välikäden kautta löytäneet tiensä Hannan luo. Jos joku mietti asiaa ;-->

Loppu meni aika nopsaan. Tai siis, juoni eteni aika nopeaan. Mutta en viitsisi pitkittää tarinaa :--P

Uutta taloa ei kovin paljoa näkynyt, mutta tässä olisi pohjapiirrokset:

alakerta ja yläkerta

Aion tuttuun tapaan tehdä taloesittelyn, mutta pelailen varmaan osan tai kaksi ennen sitä. Rakentamisen aikaan talossa asuivat tosiaan Hanna ja Pete, joten sisustus ei ole välttämättä ihan täydellinen. Tai sitä pitää muuttaa asumisjärjestelyiden muuttuessa...

Laittakaa vaan kommenttia, jos siltä tuntuu :--)


LISÄYS (klo 14.56 23.4.2012): Tuo kohta, jossa Melissa sanoo, että "olemme molemmat taikaolentoja". En ole selittänyt sitä tarinassa (niin kuin aluksi oli tarkoitus)...
Romeo ei siis ole noita/velho (vaikka simin toiveissa on edelleen lukittuna "muutu noidaksi"... Mistä koko noitajuttu lähti...), mutta Romeolla olisi ollut hyvät mahdollisuudet muuttua noidaksi nuoreampana. Noin vanhemmalla iällä se on haastavampaa.
Romeossa on kuitenkin taikaa enemmän kuin keskiverto ihmisessä, ja Romeo on ikään kuin linkki eri olentojen välillä. Ja siihen ei ihan kuka tahansa pysty ;___)

(Jos joku tajusi jotain :___D)



***