Aiemmin tapahtunut:
Hanna aloitti yliopiston ja laittoi urheilu-uransa jäihin muutamaksi vuodeksi. Kampuksella hän törmäsi mukavaan Vilhelmiin, josta tuli hänen ystävänsä. Outolintu Vilhelm paljastui myöhemmin Goottilaksi, mutta asia ei vaivannut Hannaa, ja ystävistä tuli rakastavaisia.
Vuosikymmeniä kestäneet vihamielisyydet sukujen välillä eivät ole unohtuneet, ja miten käy nuorenparin?
 

***

Hanna oli viettämässä lomaa perheensä luona. Hän oli päättänyt samalla kertoa vanhemmilleen uudesta poikaystävästään.



Kuten arvata saattoi, Pete ei pitänyt tyttärensä valinnasta ja oli tavalliseen tapaansa äärettömän kaksinaismoralistinen.
"Minulle on aivan sama, mitä teet hänen kanssaan yliopistossa", Pete sanoi kylmästi. "Mutta minun kattoni alle et sitä Goottilaa tuo."



"Oletko aivan järjiltäsi?" Hanna kivahti, mutta Peten ilme ei muuttunut. Tämä oli tottunut väittelemään ja saamaan tahtonsa läpi.
"Minäkö?! Sinun täytyy olla järjiltäsi, kun et muista mitä kaikkea se Goottilan akka on saanut aikaan!" Pete ärjyi takaisin. "Goottilat ovat aina olleet meidän vihollisiamme. Ja nyt sinä heilastelet sellaisen kanssa!"



"Asiat voivat muuttua! Vilhelm ei ole samanlainen kuin äitinsä", Hanna väitti vastaan, mutta hänen äänestään kuuli, että hän oli luovuttanut tämän taistelun.
"Kyllä sinä vielä huomaat, millaista verta hänen suonissaan virtaa", Pete sanoi niin tunteettomasti, että huoneen lämpötila tuntui laskevan.



"Hän on erilainen kuin sukulaisensa", Hanna toisti, mutta Pete oli jo kääntynyt lähteäkseen.
"Voit uskoa mitä haluat, mutta minä en halua nähdä häntä", Pete sanoi ja lähti huoneesta. Hanna jäi tyrmistyneenä seisomaan paikoilleen. Saanko minä hänen päänsä käännettyä?



"Se on ihan ymmärrettävää", Vilhelm sanoi, kun Hanna kertoi asiasta palattuaan kampukselle.
"Miten niin?" Hanna sanoi yllättyneenä.
"En minäkään antaisi anteeksi äitini tekemisiä", Vilhelm perusteli.



"Mutta ei sinun pitäisi maksaa hänen virheistään", Hanna sanoi taas kerran. Kuunteliko kukaan hänen puheitaan?
"Utopistinen maailma toimisikin noin", Vilhelm sanoi mietteliäästi.



"Ei mietitä sitä nyt", Vilhelm jatkoi, koska Hannan ilme oli edelleen murheellinen.
"Ei", Hanna sanoi ja hymyili jo hiukan.
"Onko sinulla uintitreenit viikonloppuna?"
"Ei", Hanna sanoi, ja sitten Vilhelm ehdotti matkaa lähikaupunkiin.



Riidasta kului muutama vuosi, ja Hannan opiskelut lähestyivät loppuaan. Pete ei muuttanut mielipidettään, mutta Hanna ei lakannut yrittämästä.



Yliopistolla kaikki sujui kuten ennenkin. Hanna kävi luennoilla, silloin kun uintiharjoituksiltaan ehti. Hän vietti mielellään aikaa Vilhelmin kanssa, eikä jaksanut stressata penkin alle menneistä tenteistä.



Kaikki tuntui olevan niin hyvin, että jotakin huonoa oli odotettavissa. Hanna oli aistivinaan jotain uhkaavaa...



Hän ei ollut puhunut Vilhelmin kanssa tulevaisuudesta. Kumpikin eli nykyhetkessä ja pohti tulevaa itsekseen jos ollenkaan. Ja sitten eräänä syyspäivänä Hanna sanoi ääneen jotain, mitä oli miettinyt muutaman päivän.



"Niin mehän olemme sitten alituiseen kilpailumatkoilla ja harjoitusleireillä", Hanna totesi, ja Vilhelm nosti katseensa kirjasta.
"Me?" Vilhelm sanoi.
"Tottahan sinä seuraat minua kilpailuihin ja muille matkoille", Hanna selitti.



"En minä ole sellaista suunnitellut", Vilhelm sanoi vaivaantuneesti.
"Miten niin et?" Hanna töksäytti. Mitä Vilhelm nyt pelleili?
"Aion työskennellä tutkijana", Vilhelm selitti ja katsoi taas kirjaansa. "Täällä yliopistolla."



"Mutta", Hanna aloitti. Hänen kurkkuunsa oli noussut pala, joka esti puheen. Kaukosuhde kuulosti mahdottomalta ajatukselta. Miten Hanna edes ehtisi soitella tai lähetellä sähköpostia harjoitusten ja kilpailujen välissä?
Nyt oli luovuttava joko suhteesta tai urasta.



"Eli meillä ei ole sama näkemys tulevaisuudesta", Hanna totesi. "Eikä kumpikaan halua luopua urastaan..."
Vilhelm pudisti päätään apeasti, eikä vieläkään nostanut katsettaa. "Se oli hauskaa niin kauan kuin sitä kesti."
Vilhelmin lause kuulosti karulta, mutta Hanna ei olisi osannut itse sanoa osuvammin.



Vaikka ero olikin ollut sopuisa, Hanna oli silti hyvin murheellinen. Vilhelm oli ollut ihan kiva, kaikki oli ollut ihan kivaa. Loppujen lopuksi Hanna ei ollut aivan varma olisiko suhde kestänyt alttarille asti. Ehkä Vilhelm ei ollut hänen elämänsä mies.



Surkutteluun ei kuitenkaan ollut aikaa, sillä hänen piti kirjoitella lopputöitä, lukea tentteihin ja kaiken lisäksi harjoitella uintia. Hänellä olisi heti kesällä muutamat aluekilpailut.



Neljäs lukuvuosi hujahti ohitse nopeasti, eikä Hannalla ollut toukokuun koittaessa selvää kuvaa siitä, mitä oli oikeastaan tapahtunut. Ilmeisesti hän oli osallistunut tentteihin, saanut ihan hyviä arvosanoja ja rikkonut oman ennätyksensä sadan metrin perhosuinnissa.



Viimeinen koe oli ohi ja Hannalla oli vihdoin kourassaan ihan kelvolliset paperit. Häntä ei oltu tuomittu uimavalmentajaksi, vaikka sekään uravaihtoehto ei kuulostanut enää mahdottomalta.



Pete, Emmi ja Lassi sekä joukko muita tuttavia tuli juhlistamaan valmistujaisia kampukselle. Hannan oli vaikeaa olla huomioimatta isänsä itsetyytyväistä ilmettä, joka suorastaan huusi "mitäs minä sanoin". Kuukausien takainen ero tuntui tarpeeksi pahalta muutenkin.



Juhlissa tanssittiin, syötiin ja arvuuteltiin tulevaisuutta, kuten tapoihin kuului. Hanna jaksoi hymyillä koko juhlien ajan, vaikka hän ei tiennyt mitä olisi pitänyt ajatella. Hän pääsisi pois yliopistosta, mutta mitä sitten?



Kun Hanna oli vastaillut useimpiin uteluihin ja kiittänyt vieraita korteista ja lahjoista, oli hänellä aikaa istua alas ja jutella hetken verran äitinsä kanssa.
"Ei kai isäsi ole sanonut mitään typerää?" Emmi kysyi.
"En ole antanut hänelle tilaisuutta", Hanna tuhahti. "Äläkä rupea puolustelemaan häntä."



"En aikonutkaan", Emmi sanoi, mutta Hannan oli vaikea uskoa.
"Puhuuko hän vieläkään Ramille?" Hanna kysyi.
"Väkinäisesti eikä oma-aloitteisesti", Emmi huokaisi. "Sellainen isäsi on aina ollut."
"Kaksinaismoralisti", Hanna julisti, ja Emmi nyökkäsi apeasti.



Vieraat pakkautuivat autoihinsa ja palasivat koteihinsa alkuillasta. Hanna siivosi, palautti avaimensa ja hankki muutaman kopion todistuksestaan. Oli aika lähteä osakuntatalolta viimeisen kerran.



Hanna sanoi kuskille osoitteensa, sulki oven ja katsoi vaitonaisesti ulos ikkunasta. Tutut kampuksen rakennukset vaihtuivat vähitellen peltoaukeisiin, vain nimeltä tuttuihin kyliin ja kaupunkeihin, metsiin ja järvimaisemiin.



Lopulta Hanna näki vanhan peruskoulunsa ja kymmenen minuuttia myöhemmin taksi pysähtyi hänen kotinsa eteen.
"Kotona taas", taksikuski sanoi virnistäen.
"Niinpä", Hanna sanoi poissaolevasti ja katsoi mietiskellen kotitaloaan.



Veronika oli kuollut muutamaa vuotta aiemmin, ja Annukka oli sen jälkeen viihtynyt omissa oloissaan. Hän oli parhaansa mukaan puuttumatta perheenjäsentensä asioihin, ja yleensä hän saikin olla rauhassa.



Annukka vietti tuntikausia hoitaen kasveja puutarhassa, joka oli ollut hyvin tärkeä Veronikalle. Annukka oli luvannut huolehtia kasveista niin kauan kuin jaksaisi, vaikka hänen hoidollaan kasvit eivät kukoistaneetkaan.



Kasvit toivat mieleen hyviä muistoja Veronikasta. Aivan kuin tämä ei poissa olisikaan.
"Tekin mahdatte kaivata häntä. Minulla ei ole viherpeukaloa", Annukka puheli kasveille, niin kuin Veronikakin oli tehnyt.



Hanna oli saanut kesän kilpailut kilpailtua ja oli saanut kokoelmaansa muutaman mitalin lisää. Lisäksi hän oli varmistanut paikkansa olympiajoukkueessa. Olympialaisiin oli kuitenkin melkein kaksi vuotta aikaa, joten Hannalla oli aikaa valmentaa puolisiskoaan.



Pete oli ylihuolehtivaisena halunnut Helmin oppivan itsepuolustuslajeja – ihan varmuuden vuoksi. Hanna oli lupautunut opettamaan Helmille joitakin liikkeitä, sillä hän oli treenatessaan tutustunut myös nyrkkeilyyn.



"Näinkö?" Helmi kysyi.
"Juuri noin", Hanna sanoi. Hän ei oikein tiennyt, miten olisi suhtautunut Helmiin. Tyttö oli mitä mukavin ja kohteliain lapsi, jolla tuntui olevan lahjoja jos mihin. Hannasta vain tuntui, että tyttö oli kierompi kuin miltä näytti.



Tai sitten olen vain vainoharhainen, Hanna mietti.
"Älä nuku!" Helmi komensi ja potkaisi nyrkkeilysäkkiä niin, että se oli irrota telineestään. Tyttö oli vahva ikäisekseen.



Kaikkea vapaa-aikaansa Hannan ei onnekseen tarvinnut viettää Helmin kanssa.
"Kuinkas pitkään sinä olet sitten poissa?" Annukka kysäisi Hannalta, joka oli taas lähdössä reissuun.
"Se on vain sellainen lyhyt kuukauden matka", Hanna sanoi ja sai isoäitinsä hymyilemään.



"Voi niitä aikoja, kun minäkin jaksoin matkustella", Annukka muisteli.
Hanna katseli isoäitinsä mietteliäitä kasvoja. Annukka oli mieleltään niin nuori ja virkeä, että Hanna usein unohti tämän olevan jo yli 80-vuotias.



"Mutta pitää tehdä mitä haluaa, kun vielä jaksaa", Annukka puheli viisaasti kuten vanhuksilla oli tapana.
"Niin", Hanna sanoi kun ei muuta keksinyt. Sitten Annukka kertoi hauskan tarinan muotinäytöksestä yli viidenkymmenen vuoden takaa. Niitä tarinoita tuntui aina vain riittävän!



Aina Hannan ei tarvinnut lähteä kauas harjoittelemaan, vaan valmentaja tuli Ala-Tuuheloille.
"Ensi kuussa on Franska-maaottelu", valmentaja kertasi. "Sinä uit viestin lisäksi kolmessa sarjassa."



Valmentaja jatkoi selitystään vielä senkin jälkeen kun Hanna oli pulahtanut altaaseen. "Meidän on tehtävä jotain lähtöponnistuksellesi."
Hanna oli oppinut myötäilemään valmentajan puheita, vaikkei olisikaan samaa mieltä tämän kanssa. "Tottahan toki."



"Käännä kättäsi 45 astetta ulos", valmentaja sanoi mietteliäästi.
Hanna vaihtoi asentoaan ja kauhaisi vettä – ja liikkui toden totta nopeammin!
"Sehän toimi!" Hanna riemuitsi.



Myöhemmin samana päivänä Hanna pelasi laamapeliä Peten ja Annukan kanssa. Annukka oli iästään huolimatta yhä näppäräsorminen ja jatkuvasti voitolla.
"Enhän minä edes yritä tosissani", Pete naurahti leppoisasti, muttei onnistunut täysin peittämään suuttumustaan.



Hanna oli urallaan tottunut siihen, että voitto meni välillä vastakilpailijalle.
"Kuka sinusta noin huonon häviäjän opetti?" Annukka kysyi täsmälleen yhtä pirullisen leppoisasti kuin Petekin.
"Sinun vuorosi, Hanna", Pete sanoi välittämättä äitinsä puheista.



"Joo", Hanna lausahti ja alkoi miettiä siirtoaan.
"Toivottavasti sinäkin Hanna menet pian naimisiin, niin ehdin nähdä sinut morsiuspuvussa ennen kuolemaani", Annukka sanoi hymyillen ja katsoi Hannaa.
Hanna oli hämillään ja odotti jotakin tympeää kommenttia isältään, mutta yllättyi.



"Ei Hannaa tarvitse tuollaisilla jutuilla rasittaa, kun urakin on kesken", Pete sanoi painokkaasti.
"Niin, ovathan ne kisat aivan pian", Annukka sanoi ja hymyili rohkaisevasti pojantyttärelleen.
"Olympialaiset", Hanna vahvisti virnistäen.



Ensimmäisissä olympialaisissaan Hanna karsiutui sadan metrin finaalista muutaman sadasosan vuoksi. 50 metrin finaalissa hän oli uinut kuudenneksi, mikä lämmitti mieltä hieman.
"Ensi kerralla sitten", Hanna sanoi pakattuaan varusteensa.



"Sinä se jaksat olla positiivinen", valmentaja ihmetteli.
"En minä niitä sadasosia saa kurottua valittamalla", Hanna totesi olkiaan kohauttaen.
"Totta", valmentaja myönsi.



"Ilmeisesti meidän on vielä mietittävä tekniikoita", valmentaja mietiskeli enemmän itsekseen kuin Hannalle puhuen.
"Onhan meillä tässä neljä vuotta aikaa", Hanna hymähti eikä ollut varma kuuliko valmentaja.



"Oi, miten hienoa", Pete hihhuloi kuunnellessaan Helmin viulunsoittoa. Helmi oli isänsä vaatimuksesta soittanut sekä pianoa että viulua alle kouluikäisestä. Lisäksi hän kävi partiossa, kuvataidekoulussa, balettitunneilla ja miekkailukerhossa.



Kaikki se oli raskasta nuorelle tytölle, mutta Pete sai Helmin jatkamaan harrastuksiaan kyselemällä: "Mitä äitisikin ajattelisi? Olisiko hän ylpeä?"
Helmi ei osannut vastata ja usein hän miettikin, mitä hänen äitinsä oikeasti sanoisi.



Olisiko tämä niin kuin isä vai antaisiko tämä valita vain yhden rakkaan harrastuksen? Antaisiko tämä aikaa leikeille ja muille lasten jutuille?
"Tämän kappaleen opettelimme viime kerralla", Helmi sanoi ja alkoi soittaa.
Peten silmät hehkuivat ylpeydestä.



Kului kokonaiset neljä vuotta, ja oli taas olympialaisten aika. Hanna oli treenannut ahkerasti. Hänellä oli suuret odotukset, vaikka monet kilpasisaret olivat kahdeksankin vuotta nuorempia.



Ensin karsinnat, semifinaalit ja nyt finaalikin oli takana...
"Tämä meni tiukille, mutta Hanna Ala-Tuuhela otti pronssia!" Kuului kovaäänisistä, ja yleisö intoutui hurramaan. Muutama kilpasisko tuli saman tien onnittelemaan.



Uimahallin täytti korvia huumaava pauhu, eikä Hanna tiennyt mitä ajatella. Hän oli saanut olympiamitalin! Kotona oli tusinoittain kultamitaleita, mutta silti tämä pronssi tuntui tärkeämmältä kuin ne kaikki yhteensä.



"Onnittelut", sanoi sekin kilpailija, joka oli jäänyt täpärästi neljänneksi.
"Kiitos", Hanna sanoi. "Tämä oli hieno kilpailu!"
Heti seuraavaksi valmentaja juoksi paikalle kasvot onnenkyyneleiden peitossa.



Vasta palkintojenjaon jälkeen Hannalla oli aikaa soittaa kotiin.
"Katsoimme sen televisiosta, Hanna, olit upea!" Emmi hihkui puhelimeen.
"Kiitos", Hanna sanoi ties kuinka monetta kertaa sinä päivänä.
"Laitoimme koko jutun nauhalle", Emmi kertoili. "Näytämme sitä jokaisissa juhlissa!"



"Hieno homma", Hanna sanoi eikä voinut olla nauramatta.
"Isäsikin intoutui hurraamaan ja tanssi sohvalla", Emmi jatkoi. "Valitettavasti sitä ei saatu nauhalle."



Emmi kertoi kotipuolen kuulumisia ja toivoi Hannan palaavan pian kotiin.
"Kisat loppuvat viikonloppuna", Hanna sanoi. "Tulemme kotiin tiistaina."
"Hyvä kuulla", Emmi sanoi. "Helmi ja Annukkakin lähettävät terveisiä."



"Kaikkea hyvää teillekin", Hanna naurahti ja lopetti puhelun. Hän huokaisi vilkaistessaan pukuhuoneen ovelle. Ulos mennessään hän saisi vastaansa urheilutoimittajia ja onnittelijoita.
"Ovat siitä muutkin selvinneet", Hanna rohkaisi itseään ja avasi oven.



Olympialaisten jälkeen Hannalla olisi lyhyt loma, ja ennen kotiin päin suuntaamista hän sai juhlia mitaliaan kisakylässä.
"Hirveässä kännissä et sitten rymyä!" Oli valmentaja toitottanut koko päivän.



Hanna siemailikin vain yhtä ainutta juomaa ja päätti sitten siirtyä tanssilattialle. Monet kanssakilpailijat ja sitten aivan tuntemattomat urheilijat halusivat tanssittaa mitalistia, eikä Hannalla ollut mitään sitä vastaan.



Eikä lopulta sitäkään että muuan jousiampuja ehdotti jatkoja asuntolassaan. Seurueeseen kuului puolen tusinaa eri kansallisuutta ja iso kasa juomia, joita Hannakin päätyi naukkailemaan illan edetessä...



Maanantaina Hanna ehti vielä tavata Paulan, joka oli kutsunut hänet lounaalle. Olympilaisia oli isännöinyt sopivasti Franska, ja kisakylä oli lähellä Paulan ja kumppaneiden asuinpaikkaa.

 "Tämä oli niin hieno sattuma", Paula intoili. "Ja onnea vielä kerran. Et arvaakaan kuinka Riku on hehkuttanut olevansa sukua olympiamitalistille."
"Melko kaukaista sukua", Hanna naurahti.



"Entä mitä kuuluu muuhun elämääsi?" Paula kysyi.
"Eipä oikein mitään", Hanna sanoi kohauttaen olkiaan. "Ei ole aikaa."
"Et ole ainoa  urheilija, jolla on sama ongelma", Paula lohdutti. "Tai niin minä olen lukenut lehdistä."



"Eihän tässä mene kuin muutama vuosi ja olen jo eläkkeellä", Hanna hymyili vaisusti. "Sitten on aikaa vaikka mihin."
"Niinpä", Paula sanoi reippaasti. "Malja pronssille!"



Muutaman viikon loman jälkeen treenaus alkoi perinteisellä lääkärintarkastuksella.
"Kaikki näyttäisi olevan kunnossa. Meidän pitää kuitenkin odottaa vielä verikokeiden tuloksia. Ne ovat valmiina maanantaina."



"Sitä ennen kehottaisin treenaamaan hillitysti ja lisäämään rasitusta vähitellen."
Hanna kuunteli lääkärin neuvoja nyökkäillen. Kaikki se oli hänelle jo rutiinia.
"Olet onnistunut välttelemään rasitusvammoja ja revähdyksiä hyvin", lääkäri jatkoi.



"On ollut onnea", Hanna arveli.
"Ehkä se on sitäkin", lääkäri myönsi. "Uskon kuitenkin, että osaat vältellä riskejä. Sinun pitäisi opettaa sitä muillekin ja ..."



"Ryhtyä valmentajaksi", Hanna lopetti lauseen. "Olen kuullut saman ennenkin."
"Harkitse nyt vielä", lääkäri sanoi ja toivotti sitten hyviä päivänjatkoja.



Samaan aikaan Pete kirjoitteli muistelmiaan. Emmi oli tavalliseen tapaansa apuna kertomassa, milloin lapset olivat oppineet puhumaan ja kävelemään tai maalaamaan isänsä kuvan sormiväreillä.



Emmi katseli mietteliäästi Petensä selkää. Pete oli pettänyt ja jättänyt ja palannut siipirikkona takaisin, mutta Emmi ei silti kyennyt vihaamaan häntä. Ei vaikka Pete säälimätön ja kaksinaismoralistinen perheenpää. Ei vaikka Pete niin räikeästi suosi kuopustaan.



Jokin siinä miehessä sai antamaan anteeksi kaiken. Jokin sai kaiken tuntumaan ymmärrettävältä. Pete suhtautui Emmiin kuin keneen tahansa pitkäaikaiseen ystävään, mutta silti Emmi elätteli toisinaan ajatusta yhteenpaluusta...



"Milloin?" Pete kysyi malttamattomana, ja Emmi katsoi kummastuneena miestään.
"Mitä milloin?" Emmi joutui kysymään.
"Milloin Hanna voitti ensimmäisen mitalinsa?" Pete kysyi turhautuneesti.
"Kahdeksan-vuotiaana", Emmi vastasi hetkeäkään epäröimättä.



Valmentaja oli tavalliseen tapaansa hankkinut verikokeen tulokset käsiinsä ennen Hannaa. Hanna katseli valmentajaa, jolla oli kasvoillaan normaalia vakavampi ilme.
"Asia on nyt niin", valmentaja aloitti. Sitten hän mietti sanojaan.
"Löysittekö jotain kiellettyä?" Hanna virnisti.



"Ei", valmentaja vastasi nopeasti, muttei vieläkään jatkanut.
"No?" Hanna sanoi malttamattomasti.
"Hanna", valmentaja sanoi vakavasti. "Sinä olet raskaana."



"Täh?" Hanna sanoi ja tuijotti valmentajaa kummissaan. "Älä vitsaile."
"Et ole edes kertonut, että seurustelet", valmentaja sanoi.
"En minä seurustelekaan", Hanna kertoi, ja valmentajan ilme vain synkkeni.



Minä? Raskaana? Sen täytyy olla niissä juhlissa. Kyllähän minä tutustuin läheisesti yhteen tyyppiin, mutta en minä ajatellut…
"Kuka sitten … on lapsen isä?" Valmentaja kysyi, vaikka hänen äänestään kuuli, ettei hän välttämättä halunnut tietää.



"Sen minäkin haluaisin tietää", Hanna irvisti. Ei hänellä ollut hajuakaan asiasta. Hän kertoi valmentajalle olympialaisten jälkeisistä juhlista, ja valmentaja pudisteli päätään minkä kerkesi.
"No, milloinkas hankkiudumme eroon tästä … ongelmasta?" Valmentaja kysyi tunteettomasti.



"Ongelmasta?" Hanna sanoi ääneen, vaikka tiesikin mistä valmentaja puhui. Niin, hänen uransahan tässä oli kyseessä.
"Niin?" Oli valmentajan vuoro hoputtaa.
"En minä hankkiudu siitä eroon", Hanna päätti hetken mielijohteesta.



Valmentaja vaahtosi ja aneli, että Hanna miettisi vielä. Hänen uransahan ei ollut lähelläkään loppua. Hanna sanoi kuitenkin päättäneensä asian. Valmentaja ei kuitenkaan päästänyt häntä lähtemään, ennen kuin Hanna lupasi vielä miettiä asiaa.



"En minä aio", Hanna kuiskasi käveltyään ulos toimistosta. Hän silitti vatsaansa ja hymyili. "Minusta tulee sinun äitisi."
Ei Hanna ollut koskaan miettinyt äitiyttä. Ei hän ollut koskaan suunnitellut tulevien lastensa nimiä tai unelmoinut vanhuudesta lastenlasten ympäröimänä.
Olisihan hänellä vielä ennätyksiä rikottavana, mitaleita voitettavina, mutta ei hän halunnut lasta siitä rankaista.



Millaista olisi kasvattaa lapsi, jolla ei ollut isää? Ei Hanna mitenkään saisi yhteyttä mieheen, jonka nimeä hän ei muistanut, puhelinnumerosta puhumattakaan. Eikä hän edes halunnut yrittää, vaikka isällä olisikin ollut oikeus tavata lastaan.
"Sinulla on minut", Hanna kuiskasi. "Se saa luvan riittää."
Hän ei tuntenut oloaan kovin äidilliseksi, päällimmäisenä mielessä oli uintiuran päättyminen. Hanna huokaisi. "No, onhan minulla jokunen kuukausi aika löytää se äiti itsessäni..."
 

***

Hah hah haa, jätänpäs tämän taas raskauskohtaan >:--D
Voin paljastaa sen verran, ettei tuon lapsen isää tulla näkemään tarinassa. Voin kuitenkin laittaa kuvan jossain vaiheessa. Sukupuuhun tulee kuitenkin kysymysmerkki :-D

Jotenkin aika epäloogista, että perijät matkustavat aina yksin kotiin vaikka muu perhe on ollut juuri käymässä. Eikö niiden kyydillä olisi päässyt? Varsinkin kun matka tuntuu olevan aika pitkä :---D
Mutta hyvä tuuri oli muuten, että kerrankin sim muuttui noinkin järkevään asuun aikuistuttuaan. Yleensä peli arpoo aina kammottavimman asukokonaisuuden, mitä löytyy. :--D

Tajusin vasta kuvattuani, että Hanna ja muut uivat kisoissa hiukset auki eikä uimalaseista ole tietoakaan :--D
Lisäksi uima-allaskohtaukset ovat aika köyhästi lavastettu, mutta en ole jaksanut ladata sopivaa rekvisiittaa eikä yleisöä saa lavastettua kunnolla :-/

Helmi on muuten oikeastikin jonkin sortin ihmelapsi. Ruuanlaitto, kunto ja luovuus ovat jo siinä pisteessä että stipendit tulee, eikä tyttö ole ollut lapsi kuin muutaman päivän :--D
Peli taitaa taas bugittaa (ihmelapsia on aieminkin ilmennyt... ei tosin tässä suvussa, ainakaan muistaakseni)

ADHD-neon-epilepsia-yökerhot vaan jatkavat voittokulkuaan. En vain osaa tehdä muunlaisia biletyspaikkoja simeilleni :'---D (ne valot ovat niin hienon näköisiä kuvissa...)
Bileistä saattoi muuten bongata Ludvig Tolsan eli siis Annukan entisen pomon :D
Hyvin säilynyt tyyppi.
Ja toinen mahdollisesti tuttu kasvo oli keltapaitainen Johan, joka oli voitokkaassa sisustuskilpailujoukkueessani (Radolassa, topic on valitettavasti jo poistettu :-/)
Johan hillui myös ravintolassa Paulan takana :--D

Pitkään aikaan ei ole osan kirjoittaminen ollut näin vaikeaa. Johtui kyllä siitäkin, että lavastettavia paikkoja oli paljon, eivätkä simit ole aina kovin yhteistyöhaluisia...
Tämä osa on aika pitkälti kirjoitettu ennen kuvaamista.

Kommentteja!
(Yhteen kuvaan on muuten jäänyt kuvaustilanteessa näkyviin kursori (Gadwin, prkl, niitä ei pitäisi jäädä kuvaan!), jota en huomannut muokata piiloon. No, nyt saatte tehtäväksenne etsiä ko. kuvan. Eli missä kuvassa on violetinsininen sims-kursori näkyvissä?) :-D
Kymmenen pistettä ja kaktusmerkki sille, joka löytää :--D

***