Aiemmin tapahtunut:
Romeon etsinnät saivat yllättävän käänteen, kun Aada päätti kertoa hänelle tarinansa.
Kantaisä Ressun esikoistytär muuttui vampyyriksi, kun hänen yliopistoihastuksensa Kreivi puri häntä kesken treffien. Aada katosi, ja hänen perheensä luuli hänen kuolleen. Aada on ollut vampyyri jo 150 vuotta. Mitä tuona aikana onkaan tapahtunut...?


***



Nainen katsoi Romeota silmiin. Hän mietti sanojaan tarkasti. Sitten hän puhui: "Tarina, jonka kerron sinulle on totta. Se on täysin totta, miten uskomattomalta se sitten kuulostaakin.
Minä olen sinun etsimäsi sukulainen Aada. Tai olin. En muista ihmiselämääni kovin hyvin. En muista millainen olin silloin... Äläkä turhaan näytä noin kummastuneelta. Tämä ei todellakaan ole tarinani uskomattomin osuus!



Olin yliopistossa, vain hieman vanhempi kuin sinä nyt, kun elämäni muuttui. Vanha päättyi ja uusi alkoi. Jouduin jättämään perheeni, haaveeni ja päivänvalon. Minusta oli tullut yön olento, vampyyri.



Olin äärettömän vihainen. Halusin kostaa Kreiville, repiä hänen päänsä irti, kirota hänet syvimpään maanrakoon. Anteeksi karkea kielenkäyttöni, mutta raivoni oli sanoin kuvaamatonta. Vasta myöhemmin ymmärsin, että vampyyrit  tuntevat voimakkaasti.



Tunteiden hallinnan opettelu vei aikansa, ja ehdin vuosien ajan suunnitella kostoa. Mietin mahdollisimman julmia tapoja maksaa takaisin, sillä pelkkä yksinkertainen tappo ei olisi rauhoittanut mieltäni. Kreivi oli kuitenkin poistunut paikkakunnalta. Sellaisia vampyyrit usein ovat. Samassa paikassa ei viihdytä kovin kauaa. Minulla oli kuitenkin aikaa etsiä häntä.
Törmäsin kuitenkin toiseen vampyyriin.



Johanna oli minua vanhempi. Hän oli ollut vampyyri yli viisikymmentä vuotta ja ollut yli kolmenkymmenen silloin, kun hän oli muuttunut. Siksi hän oli minua rauhallisempi ja järkevämpi.



Hän antoi minun pauhata kostostani, mutta kielsi minua toteuttamasta sitä. Hän puhui minulle järkeä ja sai minut lopulta luopumaan julmista aikeistani.



Tietenkään Johanna ei auttanut minua vain hyvää hyvyyttään. Hän tarvitsi minun apuani, eikä minusta olisi ollut apua kostonhimoisena.
Johanna etsi kadonnutta rakastaan. Rakastaan, joka oli kuollut jo aikaa sitten.



Kuolleista herättäminen oli tabu myös vampyyrien keskuudessa, eikä Johannaa autettu etsinnöissä. Minä taas olin nuori, tietämätön ja altis vaikutuksille. Kiitollisuuden velassa tarjouduin auttamaan Johannaa.



Matkustimme maasta toiseen. Tapasimme noitia ja velhoja, poppamiehiä ja puoskareita. Kukaan ei tiennyt, miten kuolleesta saisi taas elävän. Tai jos tiesikin, kukaan ei sitä meille kertonut.



Silloin tämä kartano oli Johannan koti. Suurimman osan ajasta hän vietti jossain muualla, mutta tämä oli paikka, johon saattoi palata.
Johanna kävi matkoillaan myös yksin, ja silloin minä asuin täällä.



Välillä seurasin perheeni toimia. Vakoilin metsän pimeydestä, kuinka veljentyttäreni ottivat ensimmäisiä askeliaan. Menetin kiinnostukseni perheeseeni, kun isäni kuoli. Se oli kamalaa. Menetys tuntui hirveältä ja yritin unohtaa menneisyyteni. En halunnut menettää enää ketään.



Unohdin perheeni olemassaolon ja keskityin Johannan auttamiseen. Kului toistakymmentä vuotta. Johanna kertoi löytäneensä jotain. Jotain, joka auttaisi häntä harppauksen verran eteenpäin.
Olimme innoissamme. Johannan tavoitteesta oli tullut minunkin tavoitteeni. Muuta minulla ei ollut.



Tapasimme erään miehen, joka kertoi osaavansa herättää kuolleen eloon. Hän tarvitsi vain voimakkaan muiston, jonka hän sai Johannalta. Johanna antoi miehelle myös kiehkuran rakkaansa hiuksia. Hiukset ja muisto riittivät maustamaan miehen poppakeitoksen.



Silloin Johanna ei tarvinnut minua enää.
'Kiitos Aada', hän sanoi, 'ilman sinua en olisi pystynyt tähän. Kiitokseksi saat minun taloni. Minä ja Toni emme sitä tarvitse.'



Niin Johanna sai rakkaansa takaisin. Minulla oli vain tyhjä talo, eikä suuntaa elämässä. Vuosikymmenet vierivät ohitseni. Hiljalleen aloin taas kiinnostua suvustani.
Veljeni oli jo kuollut. Hänen tyttärensäkin olivat jo vanhoja naisia. Minulla oli paljon sukulaisia, joita en ollut koskaan nähnytkään. Sinun isoisäsi oli silloin pieni lapsi.



Aloin taas vakoilla sukuani. He olivat osa minun elämääni, mutta minä kuulunut heidän elämäänsä. En kuitenkaan välittänyt siitä. Joskus autoin heitä salaa. Saatoin uhkailla törppöjä pomoja ja edistää ylennysten saantia. Oli ihanaa, kun sukulaiseni iloitsivat ylennyksistään.
En kuitenkaan viettänyt kaikkea aikaani vakoillen.



Kaunialaan oli muuttanut muitakin vampyyreita. Osa minua nuorempia, osa vuosisatojen ikäisiä. Keskustelimme, oleilimme ja metsästimme. Vampyyrit ruokailevat harvoin, vain kerran viikossa ja useimmiten hankimme ruokamme veripalvelusta tai teurastamolta.



Metsästämistä ei kuitenkaan voita mikään. Rikollisten jahtaaminen hoituu nimittäin meiltäkin.
Olet varmaankin kuullut Koukkumurhaajasta? No hyvä, sitten minun ei tarvitse selittää, mistä eilinen ateriani koostui...



Seuranneet vuosikymmenet sujuivat leppoisasti. Tai miten leppoisasti vampyyrit elävätkään. Sitten elämäni muuttui täysin. Vuosi oli 2059. Oli alkukesä ja hiipparoin kaupungilla kuin kuka tahansa vampyyri.



Vanhalla sillalla näin yksinäisen naisen. Lähistöllä ei ollut ketään, mutta nainen puhui. Aluksi luulin, että hän oli yksin, mutta sitten näin hänen jalkojensa juuressa pienen lapsen.



'Voi en haluaisi tehdä tätä', nainen sanoi itkuisella äänellä. 'Mutta sinä olet onneni tiellä. Rikhard ei rakasta minua niin kauan kuin minulla on sinut.'
Lapsi katseli naista hiljaisena.



Nainen nosti lapsen syliinsä ja katsoi alas sillalta sysimustaan veteen. 'Sinun pitää vain uhrautua äidin onnen puolesta. Äiti rakastaa sinua!'
Silloin en voinut vain katsella. Vaikka vampyyrit eivät tavallisesti puuttuneet tuntemattomien ihmisten asioihin, en voinut katsoa vierestä kun se nainen yritti uhrata lapsensa.



'Lopeta!' sanoin lujalla äänellä.
Nainen säpsähti ja oli pudottaa lapsen. Silloin huomasin, ettei nainen ollut täysin järjissään. Hänen katseensa harhaili ennen kuin hän keskitti sen minuun. 'Ku-kuka sinä olet?'



'Sillä ei ole väliä! Älä pudota sitä lasta.'
Nainen mietti hetken. 'Ota sinä hänet!'
'Mitä?' kysyin ja katsoin naista kummastuneena. 'Mitä tarkoitat?'



'Ota minun lapseni', nainen sanoi ja alkoi itkeä. 'En voi huolehtia hänestä enää. Ei minulla ole ketään muita kuin Rikhard.'
Seisoin ilmeettömänä, kun nainen kertoi tarinansa nyyhkytysten välistä. Vampyyrin sydämeni oli kylmää kiveä, mutta tunsin jonkinlaista sääliä tuota naista kohtaan.



'Hyvä on', sanoin. Nainen kohotti katseensa minuun. Hänen silmissään oli toivoa.
'Oletko tosissasi?' hän kysyi.
'Tietenkin', vastasin, vaikken ollut miettinyt asiaa juurikaan.



'Kiitos', nainen sanoi ja ojensi taaperon minulle. Tunsin lapsen pidättävän hengitystään, kun kiedoin käteni hänen ympärilleen.
'Pidä hänestä huolta', nainen kuiskasi ja lähti juoksemaan pois. Seisoin paikallani ja katsoin hänen peräänsä. Kun nainen oli kadonnut näkyvistäni, lapsi alkoi itkeä.



Katsoin sitä pientä ihmistä. En ollut pitänyt lasta sylissäni sitten teinivuosieni. Kalpean koleaa ihoani vasten lapsi tuntui lämpimältä.
Vampyyrit eivät luonnollisesti voi saada lapsia. En ollut koskaan ajatellut ryhtyväni äidiksi. Ei elämäänsä suunnittele, kun on ikuisuus aikaa.



Mutta nyt minulla oli tytär. Olisin tietenkin voinut viedä lapsen orpokotiin tai sukulaisteni portaille, mutta toimin itsekkäästi ja pidin lapsen. Se oli ehkä virhe, mutta silloin en ajatellut niin.
En tiennyt tytön nimeä, joten nimesin hänet Joannaksi Johannan mukaan.



Joanna ei muistanut oikeaa äitiään kovin hyvin. Hänen elämänsä muuttui niin paljon, ettei vanhoille muistoille ollut enää tilaa. Saimme elämämme kuntoon ja saatoin kasvattaa Joannaa tyttärenäni.



Vuodet vierivät. Joanna kasvoi ja kehittyi, ja minä en tietenkään vanhentunut päivääkään. Jättäydyin pois vampyyrien seurapiireistä, mutten kertonut kenellekään todellista syytä. Vietin kaiken aikani tyttäreni kanssa ja opetin hänelle kaiken, minkä tiesin.



Kun hän oli tarpeeksi vanha, päästin hänet kouluun. Joanna oli tunnollinen koululainen. Vanhempainiltoihin pääsin vain silloin, kun ne järjestettiin iltaisin. Minulta jäi väliin useita koulunäytelmiä ja kevätjuhlia.



Kaikki sujui hyvin, kunnes Joanna varttui teini-ikään. Hän tiesi, etten ollut tavallinen ihminen. Hän alkoi viidentoista ikäisenä vaatia, että muuttaisin hänet kaltaisekseni.
'Me voisimme olla yhdessä ikuisesti', hän sanoi.



'Joanna, sinä et tiedä, mistä puhut', vastasin. 'Sinulla on elämä edessäsi.'
'Vampyyrina voin elää monta elämää', Joanna perusteli. 'Minä en halua rumaksi ja vanhaksi. Haluan olla ikuisesti nuori ja kaunis niin kuin sinä, äiti.'
Katsoin surullisena tytärtäni. Kiistelimme pitkään ja lopulta hän suostui luopumaan ajatuksistaan.



Kului muutama vuosi. Aloin taas tavata ystäviäni, ja olin kutsunut muutamat heistä luokseni.
'Et ole vanhentunut päivääkään', eräs heistä sanoi ja naurahti sutkautukselleen. Hänen elämänkumppaninsa nauroi kohteliaasti.



'Mutta ihan totta, Aada', hän sanoi. 'Mitä olet tehnyt kaikki nämä vuodet? Emme ole kuulleet sinusta mitään!'
'Minulla on ollut syyni', sanoin ja juuri silloin Joanna tuli huoneeseen. Olin järkyttynyt. Joannan olisi pitänyt olla yökylässä kaverinsa luona!



'Tekin olette kai vampyyreita', Joanna sanoi iloisesti.
Ystäväni katselivat häntä epäluuloisesti. Selitin nopeasti, että olin adoptoinut Joannan ja olin siksi pysynyt omissa oloissani. Sain kuulla naurahtelua ja minuun luotiin huvittuneita katseita.
'Sittenhän joku teistä voisi muuttaa minutkin', Joanna jatkoi. 'Sinä vaikka.'



Simon, jota hän puhutteli, naurahti. 'Se ei ole niin helppoa. Kuka tahansa vampyyri ei siihen pysty.'
'Pystyykö kukaan teistä?' Joanna kysyi. Ennen kuin kukaan ehti vastata, tartuin kiinni tytön käsivarteen ja raahasin hänet toiseen huoneeseen.



'Joanna!' kiljahdin. 'Sinä lupasit, että lopetat nuo puheet!'
'Ei se niin helppoa ole', Joanna puuskahti.
'Ajattele kaikkea minkä menettäisit', sanoin. 'Ystäväsi ja tuttavasi. Et näkisi aurinkoa enää koskaan!'



'Ei minulla ole ystäviä', Joanna parahti. 'Ei minulla ole mitään menetettävää.'
'Voi Joanna', sanoin ja halasin häntä. Sain hänet puhuttua ympäri, mutta tunsin itseni kamalaksi. Olisiko ollut niin kamalaa, jos hän olisi muuttunut?



Kuten muutkin nuoret, myös Joanna aloitti opinnot yliopistossa. Kävin tapaamassa häntä silloin tällöin. Joanna tuntui unohtaneen vampyyriajatuksensa; hän keskittyi opintoihinsa ja unelmoi lääkärinurasta.



'Tapasin kivan pojan', Joanna kertoi. 'Kävimme ulkona. Hän esitteli minulle tuunaamaansa autoa. Se oli vähän tylsää, mutta muuten hän on hauska.'
'Hauskaa kuulla', sanoin vilpittömästi.



Joanna kertoi vielä lisää pojasta, ja kuuntelin tarkkaavaisesti. Halusin olla hänen tukenaan ja toivoin, että hän löytäisi ihmiselämänsä hyvät puolet. Täydelliset puolet. Ne puolet, joista minä olin vasten tahtoani joutunut luopumaan.



Vuodet kuluivat. Joanna valmistui yliopistosta ja aloitti oman elämänsä. Kaikki sujui kutakuinkin normaalisti. Ja sitten kaikki kääntyi päälaelleen.
Olin yksin kotona lukemassa, enkä odottanut vieraita.



Huoneeseen hiippaili joku. 'Hei.'
Kohotin katseeni ja olin pudottaa pitelemäni kirjan. Ensimmäinen tunne, joka valtasi minut, oli pettymys. Olin pettynyt itseeni.



Katsoin Joannaa. Tyttäreni ei ollut enää ihminen. Hän oli onnistunut siinä, missä oli halunnut. Hänestä oli tullut vampyyri.
'Joanna!' kiljahdin.
'Hei äiti', Joanna sanoi. 'Me voimme olla ikuisesti yhdessä!'



'En minä sitä halua', parahdin.
'Miten niin?' Joanna kysyi tyrmistyneenä. 'Etkö sinä rakasta minua?'
'Totta kai rakastan', vakuutin. 'Juuri siksi en halunnut tätä. Joanna, sinä et tiedä mitä menetit!'



'Et tiedä sinäkään', Joanna sanoi hermostuen vuorostaan. 'Sinä et tiedä ihmiselämästä enempää kuin minä!'
'Joanna', sanoin, mutta hän nakkeli niskojaan ja lähti pois.
'Minä en halua enää koskaan nähdä sinua', Joanna sanoi ennen lähtemistään.



Elimme erillämme viitisentoista vuotta. En kuullut Joannasta juuri mitään. Hän oli tyypillisen julma vampyyri, joka tykkäsi leikkiä ruoallaan. Sitten kuulin, että hän halusi muuttaa erään ystävänsä vampyyriksi.



Hän oli ilmeisesti saanut tietoonsa, että se ei kävisi helposti. Saadakseen harjoitusta hän yritti muuttaa satunnaisia ihmisiä vampyyreiksi. Uhrit tietenkin kuolivat. Tiesin, että minun oli pysäytettävä hänet.
'Joanna, tajuatko mitä teet?' kiljahdin poissa tolaltani.



'Minä sanoin, etten halua nähdä sinua enää!' oli Joannan vastaus.
'Joanna', sanoin madaltaen ääntäni, sillä meitä tuijotettiin. 'Lehdissä kirjoitellaan mystisestä sarjamurhaajasta. Joudumme kaikki ahtaalle sinun typeryytesi takia!'
'Miten vain', Joanna tuhahti.



'Joudut itsekin hankaluuksiin!' kivahdin.
Joanna poistui sanomatta mitään, mutta hän jatkoi toimiaan salamyhkäisemmin. Seurasin häntä edelleen ja tein hänen yrityksensä turhiksi. Aina kun hän lähestyi uhriaan, menin väliin ja ajoin hänet pois.



Sitten epäonnistuin. Joanna huiputti minua. Hän pääsi käsiksi uhriinsa ja puri tätä. Sillä kerralla hän onnistui. Tyttö, jota hän puri, muuttui vampyyriksi. Joanna kuitenkin jätti tytön oman onnensa nojaan ja palasi puremaa odottavan ystävänsä luo.



Etsin Joannan muuttaman tytön ja autoin häntä. Hän itse asiassa asuu tässä samassa talossa. Hän ei tosin ole nyt kotona.
Elämäni ei ole sen jälkeen muuttunut paljoa. En ole kuullut Joannasta mitään vuosikausiin.



Sitten sain tietooni, että sinä etsi minua. Tai selvitit kohtaloani. Pidin sinua silmällä huvikseni, mutta olitkin etevämpi kuin olin luullut. Päätin kertoa tarinani sinulle itse", Aada sanoi. "Ja tässä sitä nyt ollaan."
"Uskomatonta", Romeo sanoi.



"Niin minäkin varmasti sanoisin", Aada myönsi.
Romeo yritti selvitellä ajatuksiaan. Hän oli saanut paljon uutta tietoa. Asioita, joihin hän ei ollut uskonut. Kaikki oli uskomatonta, mutta Aadan kertomus oli vakuuttava.
Ulko-ovi narahti.



Aadan viereen käveli vaalea nainen. "Söin oikein hyvin tänään, Aada. Joku oli unohtanut lukita veripalvelun oven!"
"Sepä hienoa", Aada sanoi. "Valeria, tässä on vieraani, josta kerroin."
"Oi", Valeria huudahti. "Hän näyttää herkulliselta, ei kun..."



"Kerroin hänelle menneisyydestäni", Aada jatkoi välittämättä Valerian puheista ja Romeon kauhistuneesta ilmeestä. "Hän lähtee pian kotiin."
"Onko se järkevää?" Valeria kysyi. "Entä jos hän kertoo jollekin? Voisimme hiljentää hänet... lopullisesti."



"Se ei käy", Aada sanoi tiukasti. Hän oli jatkamaisillaan, kun ulko-ovi narahti jälleen.
"Nuori neiti palasi kotiin", Valeria lausahti iloisesti.



Romeo mietti, milloin pääsisi lähtemään. Kello oli pian puoli yksi, ja viimeinen bussi oli jo mennyt. Kotimatkasta tulisi pitkä. "Nuoren neidin" saapuessa huoneeseen Romeo jähmettyi niille sijoilleen.



Se ei voinut olla totta. Se ei kerta kaikkiaan voinut!
Huoneeseen tullut brunetti oli tutunnäköinen. Romeon sydän pamppaili ja hän tuijotti.



Hänen edessään seisoi hänen Helmi-tätinsä. Helmin katoamisesta oli kulunut melkein kymmenen vuotta, mutta tämä ei ollut vanhentunut päivääkään.
"Mitä te mesoatte?" Helmi kysyi.



"Aadalla on vieras", Valeria sanoi ja nyökkäsi Romeota kohti. Sitten Valeria lähti.
Helmi kääntyi ja säpsähti. "Sinä."
"Hei", Romeo tervehti hymyillen kömpelösti.



Helmi katsoi Aadaa haastavasti. "Miksi toit hänet tänne? Ja mikset varoittanut minua? En olisi halunnut, että kukaan saa tietää..."
"Tyttökulta", Aada sanoi äidillisesti. "Hän olisi saanut tietää ennemmin tai myöhemmin."



"Helmi on se Joannan uhriksi jäänyt tyttöparka", Aada selitti ja kääntyi.
"Puhukaa te", Aada kehotti kävellessään pois ja jätti jälkeensä vaivaantuneen hiljaisuuden.
Helmi oli turhautunut. Hetken mietittyään hän katsoi Romeota. "Olet kasvanut. Viimeksi kun näin sinut, olit vielä lapsi."



"Niin", Romeo sanoi, kun ei muutakaan keksinyt.
"Miten muut voivat?" Helmi kysyi tympääntyneesti. Toisin kuin Aada, hän ei ollut kovin kiinnostunut entisestä elämästään. Asia oli hänelle vielä liian arka ja hän oli yrittänyt unohtaa kaiken.



Romeo kertoi kuinka perhe oli järkyttynyt Helmin katoamisesta ja kuinka tätä oli etsitty ja etsitty. "Ja sen jälkeen ukki ei ole puhunut sanaakaan", Romeo päätti oman kertomuksensa.
Helmi katsoi ilmeettömästi kaukaisuuteen. "Ei sanaakaan."



"Voisin kertoa hänelle, että olet elossa. Tai kunnossa", Romeo innostui. "Ehkä hän parantuu, jos –"
"Et kerro hänelle mitään", Helmi kivahti. "En halua kenenkään tietävän, missä olen. Sinunkin pitää unohtaa, että näit minut."



"Mutta", Romeo sanoi, mutta Helmi pudisti päätään.
"Ei sanaakaan", Helmi sanoi. "Minä olen jo kuollut. Niin he luulevat."
Romeo katsoi surullisesti Helmiä.
"Romeo, ole kiltti", Helmi pyysi.



"Hyvä on", Romeo myöntyi. "En sano sanaakaan."
Helmi käveli pois. Aada palasi antamaan Romeolle väärennetyn kuolintodistuksen, jossa uhriksi oli kirjattu Aadan tuntomerkkejä vastaava vainaja. "Sait selville, että minä kuolin. Nyt voitte lopettaa etsintänne."



"Kiitos", Romeo sanoi poissaolevasti. "Kai minä lähden vain kotiin..."
Romeo pääsi ulko-ovelle, ja sitten Aada puhui. "Älä vaivaa päätäsi meidän muiden asioilla. Meillä on ikuisuus aikaa murehtia. Sinulla ei."
Romeo nyökkäsi. Aada oli oikeassa.


***

Tätä osaa kirjoittaessani jouduin käyttämään hyväksi aikajanaa. Onneksi tein sen ;D
Huomasin, että Joanna on syntynyt samoihin aikoihin kuin Hanna.

Johannahan oli tietenkin Johanna Goottila. Tässä versiossa Johannaa eivät siepanneet alienit, vaan hän muuttui vampyyriksi ja katosi. :--D
Ja Tonihan on tietty Toni Lorula. Joka oikeasti kuoli vanhuuteen ja jonka herätin kuolleista, nuorensin ja muutin vampyyriksi Johannan seuraksi :D
Tonihan esiintyi tarinassa joskus alussa, enkä ole varma sopiiko Johannan ja Tonin romanssi tarinan aikajanaan. Mutta mitä pienistä...

Vampyyri-defaultini tosiaan vaihtuivat kesken osan kuvaamisen. Siksi Aada ja kumppanit ovat osan keskivaiheilla valkoisempia :---D

Takaumakuvia on tosiaan muokkailtu rankemmalla kädellä. Niitä on muutettu värittömämmiksi ja niihin on lisätty hieman rakeisuutta. Eli "pikselisyys" on ihan tarkoituksellista ;)
Hieman vaihtelua normaalisti hyvin värikylläisiin kuviin ;D

Vampyyreita ei ole tarkoitus näkyä vähään aikaan. Ainakaan näin isossa roolissa. Mutta katsotaan, katsotaan...

Ja laittakaa kommenttia! Piilolukijat varsinkin! Esiin sieltä, kyllä minä näen kuinka yritätte vain lähteä sivulta kommentoimatta! ;D


***