Aiemmin tapahtunut:
Peten sekoilujen jälkeen perijän paikalle valittiin hänen tyttärensä Hanna, joka tähtää mestariuimariksi. Isän valinnat pitävät Hannan yhä mietteliäänä. Tulevaisuus näyttää kuitenkin selkeältä, mutta mitä yliopisto tuo tullessaan..?


***

Perhettä järkyttäneestä tragediasta oli jo muutama vuosi, ja Hannakin oli vihdoin päässyt yliopistoon. Rami oli aloittanut jo viimeisen vuotensa, ja Lassi jatkoi vielä opiskelua peruskoulussa.



"Siis meillä oli niin hauskaa!" Hannan opiskelutoveri Pamela kihersi, eikä ollut pysyä hamosessaan. "Kuvittele, Pentti luuli oikeasti, että minulla olisi jotain juttua Saken kanssa, ja sitten..."
Hanna kuunteli juttua puolella korvalla ja söi samalla vähäkalorista kana-annostaan.



Hän ei ollut juhliin mennyt, vaikka Pamela oli kuinka yrittänyt suostutella. Hanna oli vedonnut tentteihin ja terveisiin elämäntapoihin. Nyt hän tunsi itsensä tylsimykseksi.



Pamela jatkoi selostustaan eikä tuntunut odottavan Hannalta vastauksia. Hannan ajatukset karkasivat nopeasti kotioloihin. Tilanteeseen, jonka hän oli jättänyt jälkeensä.



Kotona kaikki oli jotenkin vinksahtanutta. Äiti ja isä olivat hyvissä väleissä, mutta he olivat nyt enemmänkin ystäviä kuin aviopuolisoita. Ei enää noloja hellittelynimiä, ei vihjailevia katseita, ei muka-huomaamattomia hipaisuja ohi kulkiessa...



Kaikki pyöri vain pikku-Helmin ympärillä. Helmi oli tuon oudon näytelmän päätähti, ja Pete ja Emmi aikoivat ilmeisesti hemmotella hänet piloille. Eivätkä he itse näyttäneet tajuavan sitä.



Kukaan ei näyttänyt onnettomalta, mutta silti jokin Hannasta tuntui väärältä.
Ehkä se jokin selviää aikanaan, Hanna tuumasi ja alkoi oikeasti miettiä tenttejään.



Hannan valmentaja oli järkyttynyt kuultuaan, että Hanna aikoi mennä yliopistoon sen sijaan, että olisi täysillä panostanut urheilu-uraansa.
"En minä kuitenkaan aio koko ikääni uida", Hanna oli sanonut. "Tarvitsen jonkun tutkinnon saadakseni töitä sitten myöhemmin."



"Voithan ruveta valmentajaksi!" Valmentaja oli sanonut kuin asia olisi ollut itsestäänselvyys.
"Ei kiitos", Hanna oli sanonut, koska ajatus oli hänestä naurettava.
Eikä häntä kaduttanut pätkääkään.



Ei hän ollut kokonaan kilpailuhaaveistaan luopunut. Hanna aikoi ylläpitää kuntoaan yliopiston ajan ja pyrkiä kansainvälisiin kilpailuihin sen jälkeen. Ei se ollut ennenkuulumaton suunnitelma.



Nyt hän halusi kuitenkin opiskella tulevaisuuttaan varten. Hän halusi vain olla ja miettiä mitä hän oikeastaan edes halusi. Hänellä ei ollut ollut pitkiä seurustelusuhteita lukiossa, mutta ehkä sekin muuttuisi...



Muut opiskelijat, Pamela mukaan lukien, olivat lähteneet syyslomalla rellestämään erään tädin mökille. Hanna oli taas joutunut kieltäytymään kutsusta. Hän päätti ottaa yksinäisyydestä hyödyn irti ja lueskeli tenttikirjoja kampuksen kirjastossa.



"Kyllä tämä runojen aatteellinen sävyjaokkeisto on paljon mielenkiintoisempaa kuin pullonpyöritys jossain korvessa", Hanna mutisi autiossa kirjastossa.
Tai ainakin hän luuli, että kirjasto oli autio.
"Sanoitko jotain?" Joku sanoi Hannan takaa, ja tämä oli pudottaa kirjansa lattialle.



"Anteeksi, ei ollut tarkoitus säikyttää", joku jatkoi ja nyt Hannakin tunnisti tulijan. Se oli Vilhelm, joka tunnettiin yliopistolla yksin viihttyvänä hihhulina.
"Sinäkään et ilmeisesti vietä lomaasi juhlimalla", Vilhelm sanoi ja vaikutti mainettaan normaalimmalta.



"En", Hanna sanoi. "Sellainen ei sovi urheilijalle."
"Niin sinä olitkin kansallisissa kilpailuissa", Vilhelm sanoi mietteliäästi. Hannasta oli outoa, että Vilhelm tiesi sellaisen asian. Ei hän tiennyt Vilhelmistä mitään.
"Totta", Hanna nyökkäsi.



Vilhelm punastui. "Nyt varmaan pidät minua jonain vainoajana. Ehkä minun pitäisi jättää sinut rauhaan, ja —"
"Älä", Hanna sanoi eikä tajunnut itsekään miksi. "Voimme lukea yhdessä."
Vilhelm räpytti silmiään. "Hyvä on sitten. Jos haluat."



"Ei lukeminen ole kivaa yksin", Hanna perusteli. Vilhelm istui hänen viereensä ja pian he jo keskustelivatkin runojen eettisistä monivalinnoista ja niiden vaikutuksesta yleiseen moraaliin.



Syysloman jälkeen Hanna ja Vilhelm olivat lähes tulkoon erottamattomat. Hannalla oli vihdoin seuraa muiden bilettäessä, sillä Vilhelm ei pitänyt juhlimisesta.



Vilhelm auttoi mielellään Hannaa tentteihin valmistautumisessa, mutta keskustelivat he toki muustakin.
Vilhelm kertoi tinasotilaskokoelmastaan ja oli hyvin kiinnostunut Hannan meditaatio- ja joogakirjoista. Hanna taas kyseli luomuruoista, joista Vilhelm tuntui tietävän yhtä ja toista.



Outona erakkona pidetyn Vilhelmin seurassa ei kuitenkaan liikuttu ilman seurauksia. Kampuksella liikkui jos jonkinlaisia juoruja, ja Hanna keräsi uteliaita katseita kaikkialla.



Myös Pamela oudoksui ystävänsä uutta tuttavuutta. "Hullu-Vilhelm? Syön-vain-aurinkokuivattuja-porkkanoita-Vilhelm? Oletko tosissasi?"
"Totta kai", Hanna sanoi olkiaan kohauttaen. "Vilhelm on hyvä tyyppi."
Pamela katsoi Hannaa tiukan analysoivasti, mutta Hanna ei bluffannut.



Hän oli oikeastaan varsin huvittunut siitä, kuinka muita opiskelijoita kiinnosti hänen ystävyyssuhteensa. Eikö näillä ollut parempaa tekemistä?
Pamelan miettiessä asiaa Hanna haukkasi pizzaansa. Terveistä elintavoistaan huolimatta hän oli antanut itselleen luvan yhteen pizza-iltaan.



"No onko teillä sitten jotain ... säpinää?" Pamela kysyi viekkaalla äänellä.
"Ei", Hanna sanoi äänellä, josta saattoi havaita pettymystä.
Pamela katsoi Hannaa kysyvästi. Hän ei ollut tyytynyt vastaukseen.



"Hän ei vain osoita mitään merkkejä siitä, että hän olisi kiinnostunut", Hanna huokaisi. "En tiedä, hän on kiva kaveri..."
"Mutta voisit kuvitella hänen olevan jotain enemmän?" Pamela johdatteli, ja Hanna nyökkäsi.



"Mutten halua pilata sitä, mitä meillä on", Hanna sanoi ja hymyili surullisesti.
"On sitä kampuksella muitakin poikia", Pamela siirtyi sujuvasti eteenpäin keskustelussa, kuten aina. "Ja nyt kun tuli puheeksi, niin arvaatko, mitä Aksu kysyi minulta viikonloppuna?"



Hannan välivuosista huolimatta valmentaja kävi silloin tällöin tekemässä tilannekatsauksia. Hän mittasi aikoja ja tarkisti ruokavalion ja harjoitusohjelman.
"Ja nyt", valmentaja sanoi, kun Hanna valmistautui hyppäämään. "Käytä niitä pohkeita."



"Ne ovat tärkeitä ponnistuksessa", valmentaja jatkoi, ja Hanna nyökkäsi keskittyneenä.
Valmentaja näytti tyytyväiseltä ja antoi merkin hypätä.



Hannan polskiessa altaassa valmentaja kertoi hakevansa juotavaa kioskilta.
Onkohan tämä nyt viisasta? Toivonko liikoja, kun unelmoin olympialaisista? Hanna mietiskeli, vaikka valmentaja olikin pitänyt hyppytekniikasta.



Myöhemmin samalla viikolla Hanna oli Vilhelmin luona katsomassa televisiota. Hän vilkuili sivusilmällä ystäväänsä, joka oli yhtä tyyni kuin aina. Vilhelm ei ollut selvästikään kiinnostunut hänestä. Onkohan Vilhelmillä joku ihastuksen kohde?



"Hän on uskomaton", Vilhelm huokaisi.
"Anteeksi?" Hanna kysyi silmiään hämmästyksestä räpsyttäen.
"Maria Teresa Goottila", Vilhelm puuskahti ja osoitti tv-ruutua. Maria Teresa Goottila oli eduskunnan haastateltavana ja hän puhui kuin mikäkin diktaattori.



"Ahaa", Hanna sanoi tylsistyneesti.
"Kuvittele, mitä kaikkea hän on isästäsikin sanonut", Vilhelm muistutti.
"En jaksaisi puhua isäni politiikasta", Hanna myönsi.
"Ei tietenkään", Vilhelm sanoi kiireesti.



"Hän vain ärsyttää minua", Vilhelm jatkoi katse televisiossa.
"Ei meidän ole pakko katsoa sitä", Hanna sanoi ja vaihtoi kanavaa.
"Totta", Vilhelm hymähti.



Joogatessaan Hanna mietti Vilhelmin outoa ärtymystä. Yleensä tämä oli tyyni, eikä suhtautunut kovinkaan vakavasti mihinkään. Vihaisen vakavasti ainakaan.
Ehkä Maria Teresan politiikka oli jotenkin pilannut Vilhelmin perheen elämän.



Tai hänenkin suvussaan on joku onneton, joka on jäänyt Maria Teresan teräviin hampaisiin. Vai onko Vilhelm vain ärtynyt muiden puolesta?
Hanna oli kaatua miettiessään. Minun on keskityttävä.



Hän tyhjensi ajatuksenssa parhaansa mukaan ja nousi käsiensä varaan. Hanna ei kuitenkaan saanut Vilhelmiä mielestään aivan täysin.



<AliensRreal> Onkos tosi hauskaa siellä yliopistossa?
<Hanna:-)> Tosi mukavaa... Entä kotona?
<AliensRreal> Sitä samaa.
<Hanna:-)> Kaikki on siis outoa?



<AliensRreal> Eh, Hanna, sinä olet ainoa joka ajattelee noin.
<Hanna:-)> Hmm...
<AliensRreal> Onko muuten siistiä olla kampuksen juorujen kohde numero yksi?
<Hanna:-)> Mistä sinä sen tiedät? Ei kun ... Lassi!



<Hanna:-)> Sinä olet taas hakkeroinut yliopiston yksityisserverille!
<AliensRreal> Mitäs se on tehty niin helpoksi...
<Hanna:-)> Lopeta se. Joudun ongelmiin, jos jäät kiinni.
<AliensRreal> Ihan rauhassa. Ei siellä mitään kovin mielenkiintoista ollutkaan...



<Hanna:-)> Onkos avaruusolioita näkynyt?
<AliensRreal> ... Ei. Mutta kyllä ne tulevat.
<Hanna:-)> Niin sinä aina sanot.
<AliensRreal> Totta kai.



Hanna keskusteli Lassin kanssa vielä hetken ja sulki sitten koneensa. Hänestä oli kummallista, ettei muiden mielestä kotona ollut kummallista. Aivan selvästi siellä oli!



"Miten voit olla niin rauhallisesti, vaikka kaikki puhuvat selkäsi takana jatkuvasti?" Hanna kysyi Vilhelmiltä.
"Olen tottunut", Vilhelm kohautti olkiaan. "Eikä minusta niin pahasti puhuta."



"Niin kai", Hanna sanoi.
"Sinua se kuitenkin häiritsee", Vilhelm totesi.
"Sinä olet ystäväni", Hanna sanoi. "Totta kai minusta tuntuu pahalta kuulla, mitä sinusta puhutaan."



Vilhelm katsoi Hannaa apeasti hymyillen. "Yritä vain olla välittämättä. Niin minäkin teen."
Hanna yritti hymyillä takaisin. Hetken hänestä tuntui, että Vilhelm aikoi sanoa jotain, mutta tämä ei kuitenkaan avannut suutaan. Ehkä minä vain kuvittelin.



"Sinä et keskity", valmentaja sanoi tuimasti, ja Hanna säpsähti. "Uinti on keskittymistä!"
"Tiedän, olet sanonut sen monta kertaa", Hanna nyökkäsi.
"Ja silti et keskity", valmentaja jatkoi yhtä tuimasti.



"Puhuit reisipotkuista", Hanna yritti palata oikeaan aiheeseen.
"Suunnilleen vartti sitten", valmentaja tuhahti.
"Kerrataan vielä?" Hanna ehdotti, ja valmentaja suostui äänekkäästi huokaisten.



Hanna ei vieläkään ollut mukana kuin toisella korvalla, mutta valmentaja ei tuntunut välittävän. Hanna tiesi, että tätä ärsytti se, ettei Hanna harjoitellut kunnolla.
Hänkin oli pahoillaan siitä, että tuhlasi tämän aikaa, mutta hänellä oli muuta ajateltavaa...



Kului kuukausia. Hanna odotteli Vilhelmiä luennolta ja lueskeli samalla päivän lehteä. Kannessa mainostettiin isosti Maria Teresa Goottilan haastattelua, jonka Hanna aikoi ohittaa, sillä hän ei jaksanut lukea isänsä mustamaalaamista.



Hanna oli jo kääntämässä sivua, kun hän huomasi haastattelun lopussa olevan kuvan. Hän tuijotti kuvaa tiukasti ja mietti, oliko nähnyt oikein. Hanna luki kuvatekstin, mutta hän ei voinut edelleenkään uskoa asiaa todeksi.



Kuvassa oli Maria Teresa noin viisi vuotta sitten. Ja hänen vieressään hymyili hänen poikansa. Poikansa, joka oli Vilhelm! Vaikka tällä ei kuvassa ollutkaan rastoja tai silmälaseja, ei Hannalla ollut vaikeuksia tunnistaa ystäväänsä.



Miksei hän ole sanonut mitään? Vilhelm on vain haukkunut Maria Teresaa, omaa äitiään, Hanna mietti kummissaan. Miten hän on voinut jättää kertomatta?



Vilhelm saapui, kun Hanna oli lukemassa tenttikirjaansa. Lehti oli lattialla, ja Maria Teresan haastattelu näkyvissä. Vilhelm istuutui Hannan viereen hiljaisena.



"En uskaltanut kertoa", Vilhelm sanoi, kun he olivat hetken istuneet vaiti. "Minä häpeän äitiäni. En ole ylpeä hänen tekosistaan."
Hanna ei sanonut mitään, eikä nostanut katsettaan kirjasta.
"Kaikki se mitä hän on sanonut isästäsi..."



"Ei minun isäni mitenkään viaton ole", Hanna sanoi lopulta.
"Ehkä ei, mutta äitini —"
"Vilhelm", Hanna sanoi painokkaasti ja katsoi ystäväänsä silmiin. "Et sinä ole vastuussa äitisi teoista. Sinä et ole hän."



Nyt Vilhelm oli hiljaa ja katsoi ystäväänsä helpottuneena.
"Sinun ei olisi pitänyt salailla asiaa", Hanna huokaisi. "Olisit luottanut minuun."
"Minä luotankin", Vilhelm puolusteli. "Tai siis. Ajattelin, ettet haluaisi olla missään tekemisissä kanssani jos tietäisit."



"Sinä et ole äitisi, enkä minä ole isäni", Hanna hymyili, ja Vilhelm hymyili takaisin. "Vaikka he eivät ole väleissä, me voimme olla."
"Olet tosissasi", Vilhelm sanoi, ja Hanna nyökkäsi. "Minä olen jo pitkään halunnut kysyä yhtä asiaa..."



Ja sitten Vilhelm ei oikeastaan kysynyt mitään, hän vain nosti kätensä selkänojalle ja Hannan hartioille. Hanna oli yllättynyt, mutta katsoi Vilhelmiä hymyillen.
"En ajatellut, että ymmärtäisit", Vilhelm huokaisi. "Olin typerä."
"Minä luulin, että sinulla oli joku toinen", Hanna sanoi naurahtaen.



"Ei", Vilhelm hymähti. "Sinua minä olen aina ajatellut."
"Vilhelm", Hanna huokaisi.
Vilhelm veti Hannan lähemmäs ja nosti lopulta syliinsä.



Siitä päivästä lähtien he olivat pari. Asiasta juorunneet kyllästyivät nopeasti, kun juorut pitivätkin paikkansa. Joillakin kuitenkin vielä sanottavaa asiasta.



"Isä ei tule pitämään tästä", Rami sanoi, kun Hanna ja Vilhelm olivat seurustelleet kuukauden verran.
Hanna tiesi veljensä olevan oikeassa, vaikka isä olikin viime vuosina ollut paljon kärsivällisempi ja lempeämpi.
"Mitäs se häntä liikuttaa", Hanna tuhahti.



"Enkä usko, että Maria Teresa Goottilakaan ilahtuu", Rami huokaisi.
"Muistutan, ettei sinunkaan seurustelukumppanisi ollut isän mieleen", Hanna sanoi.
Rami punastui. "Hyvä on, olet oikeassa."



"En minä halua teitä erottaa", Rami jatkoi. "Sinun pitää vain olla valmis siihen, että isä ehkä haluaa."
"Eivät kaikki hänenkään ratkaisunsa ole olleet muiden mieleen", Hanna vastasi.
Rami nyökkäsi. "Totta tuokin."



"Minä olen teidän puolellanne", Rami vakuutti.
"Oletteko muuten jo löytäneet asunnon?" Hanna kysyi, sillä Ramin yliopisto aika alkoi olla jo takanapäin.
"Yhtä olen käynyt katsomassa", Rami kertoi ja jatkoi sitten asunnon hyvistä ja huonoista puolista.



Samana iltana Hanna oli makoili Vilhelmin kanssa peiton alla.
"Oletko kertonut äidillesi?" Hanna kysyi.
"Meistä?" Vilhelm vastasi. "En. En oikeastaan puhu hänen kanssaan mistään."
"Niin", Hanna sanoi.



Ei hänkään puhunut isänsä kanssa kovinkaan usein, mutta äiti kyseli poikaystävistä tasaisin väliajoin, eikä Hanna tykännyt valehdella. Eikä äiti pimittäisi tietoa isältä.



Hannaa jännitti. Suuttuisiko isä? Todennäköisesti. Antaisiko tämä joskus anteeksi? Mahdollisesti.
Eniten Hannaa pelotti se, että isä loukkaisi Vilhelmiä jotenkin. Isä kuitenkin syyttäisi Vilhelmiä äitinsä teoista.



Hanna sammutti valot. Kyllä tästä vielä selvitään, hän mietti, muttei ollut todellakaan varma.


***

Tällainen suht tavallinen (tylsä otsikkoa myöten, lol) osa, ainakin edelliseen verrattuna. Ja miten tästä näin lyhyt tuli yhtäkkiä..? Kuvia oli aluksi paljon enemmän. :-P

Heh, Vilhelm on jollain oudolla tavalla aika söpö. Vaikka nenänsä onkin hieman hieno :--3

Ramiakin näkyi aika vähän. Mutta Ramin omassa osassa sitten.
Ja Lassihan on vielä kotona silloin kun Hanna palaa yliopistosta :--D
Olen mennyt ihan sekaisin kaikissa laskuissani. Oikeasti Lassin kai pitäisi olla vielä lapsi tai jotain, mutta tällä mennään.

Jos joku ihmetteli, miksi Pamelan ulkonäkö vähän muuttui (silmien väri ja pisamat), niin se johtuu siitä että Pamela ryhtyi noidaksi. Pelini hyvä noita -default muuttaa simin silmien väriä ja laittaa pisamat. :--D

Seuraavassa osassa varmaan päästään pois yliopistosta. Ei ihan heti mutta ehkä puolivälissä/loppupuolella. Siis seuraavassa perijälinjaan kuuluvassa osassa. Ajattelin nimittäin seuraavaksi vääntää sen Paulasta ja kumppaneista kertovan osan, josta olen selittänyt jo ties kuinka kauan. :--D
Eli Paula, osa 38. Ja Hanna taas, osa 39.

Ramilla on muuten tosi hauskaa:



En aio tehdä mitään draamaa tähän liittyen, nauratti vain kun näin. Simini niin harvoin toivovat rakastuvansa johonkin... :----D

Oletko lukenut jo "vaihto-oppilas"-jutun? Ai mistäkö on kyse? Lue täältä.


Kommenttia osaan liittyen tai jotain muuta höpötystä, kiitos :--)


***