Aiemmin tapahtunut:
Paulan teiniraskaus kiristi perheen välejä, mutta kaikki kääntyi oikeaan suuntaan. Lopulta Paula muutti poikaystävänsä Rikun kanssa Franskaan, jossa Paulan äiti Sanelma asuu.
Pete päätti poliittisen uransa, ja perheen nuoremmat lapset jatkoivat harrastustensa parissa.

Pete lopetti kamppailun uudelleen heränneitä tunteitaan vastaan ja meni kertomaan niistä Minervalle. Miten käy Peten ja Emmin perheen?


***



"Eihän sen pitänyt olla mahdollista..." Pete sanoi kummastuneena, mutta hymyili samalla.
"Ei niin", Minerva hymyili ja näytti ikionnelliselta. "Mutta totta se on, Pete, me saamme vauvan!"



"Oletko varma? Tai siis ... oletko varma, että ... meidän pitäisi?" Pete yritti esittää kysymyksensä jotenkin hienovaraisesti, mutta se oli joka tapauksessa vaikeaa. "Emmekö ole aika vanhoja siihen?"
"Miten niin?" Minerva vastasi kysymyksellä.



"Onhan meillä molemmilla jo lapsia", Pete selitti. "Ja lapsenlapsikin!"
"Mutta Pete", Minerva sanoi tiukalla, mutta lempeällä äänellä. "Tämä on meidän lapsemme. Vain meidän kahden."



"Totta", Pete myönsi, hymyili ja halasi sitten Minervaa.
Oli kulunut kuukausia siitä, kun Pete ja Minerva olivat palanneet yhteen. Pete oli sen jälkeen asunut enimmäkseen Minervan luona. Minerva oli jo muutamaa vuotta aiemmin eronnut miehestään Rekosta.



Emmi oli jatkanut asumistaan lastensa ja anoppiensa kanssa. Olihan hän sitä paitsi vielä virallisesti naimisissa Peten kanssa, eikä tämä ollut kiirehtinyt eropapereiden kanssa. Siksi Emmi oli pitänyt toivoa yllä siitä, että he ehkä jatkaisivat vielä.



Emmi oli jopa valmis antamaan Petelle anteeksi, unohtamaan koko jutun ja jatkamaan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Hän rakasti Peteä kaikesta huolimatta ja tekisi lastensa vuoksi mitä vain.



Minervan raskaus tuntui kuitenkin olevan viimeinen niitti arkkuun. Ei varmasti kuluisi enää kauaa, että Emmi joutuisi muuttamaan pois. Ajatus yksinhuoltajuudesta tuntui vähintäänkin oudolta.



Annukka ei tiennyt, mitä hänen olisi pitänyt ajatella. Kenen puolella hänen olisi pitänyt olla? Pete oli hänen lapsensa, mutta Annukka ei voinut hyväksyä hänen tekemisiään.



Toisaalta hän tiesi, että rakkauden vuoksi ihmiset tekivät typeryyksiä. Ja valinnat, jotka olivat tuntuneet aluksi vääriltä, saattoivatkin olla juuri niitä oikeita.
Ja eiköhän juuri itse ollut kehottanut Peteä olemaan onnellinen?



"Isä on varsinainen ääliö!" Hanna huudahti kuullessaan veljeltään, että heille syntyisi pikkusisarus. "Miten hän voi tehdä näin! Hän oli onnellinen äidin kanssa!"
"Tai sitten hän vain näytteli", Rami ehdotti varovasti. "Isoäidin puheista sai kuvan, että isällä ja Minervalla on yhteinen menneisyys..."



Hanna vilkaisi veljeään. Tällä oli niin helppoa! Kohta Rami lähtisi yliopistoon ja pääsisi ajattelemasta tätä kaikkea! Hanna joutuisi odottamaan vielä muutaman vuoden.
"En kyllä ihmettele", Hanna huokaisi. "Nyt kun mainitsit asiasta ... isän käytös on ollut toisinaan outoa."



Vaikka Pete oli kiusallisen tietoinen perheensä ärtymyksestä, hän eli elämänsä parasta aikaa. Hän oli kertakaikkisen rakastunut Minervaan ja hän tunsi itsensä jälleen nuoreksi. Aivan kuin viimeistä kolmeakymmentä vuotta ei olisi ollutkaan.



"Pete", Minerva kuiskasi, ja Pete havahtui ajatuksistaan. "Pete, minä haluaisin mennä naimisiin sinun kanssasi."
Pete hymyili ja suukotti Minervan poskea. "Niin minäkin sinun."
"Mutta se ei onnistu niin kauan kun sinä olet naimisissa Emmin kanssa", Minerva muistutti.



"Niin, ei tietenkään", Pete myönsi. "Minun pitää laittaa paperit vireille mahdollisimman pian."
Minerva katseli Peteä ihaillen, ja Pete katsoi takaisin. Ulkopuolisen silmin se olisi näyttänyt suorastaan imelältä, mutta Petestä ja Minervasta kaikki oli täydellistä.



"Olen niin pahoillani", Leo sanoi Emmille, jolle hän oli juuri kertonut kaiken Peten teini-iästä ja epätoivoisesta, kielletystä rakkaudesta.
"Miksei minulle kerrottu aiemmin?" Emmi kysyi.



Leo ei oikeastaan tiennyt, mutta vastasi kuitenkin. "Ehkä kaikki ajattelivat, että se oli mennyttä aikaa. Lopullisesti takanapäin. Pelkäsimme, että puhuminen jotenkin toisi sen kaiken takaisin."
"Mutta se tuli muutenkin", Emmi jatkoi. Leo katsoi häntä surullisena. Kunpa vain Petekin tietäisi kuinka paljon huolta hän oli Emmille aiheuttanut!



"Minä en vain pysty vihaamaan häntä", Emmi sanoi ahdistuneena. "Vaikka hän tekisi mitä, en pysty muuta kuin rakastamaan häntä."
"Rakastat sellaista Peteä, jota ei enää ole", Leo selitti. "Hän on muuttunut."



"Ehkä", Emmi sanoi. Kaikki olisi ollut helpompaa, jos hän vain olisi voinut vihata Peteä. Nyt hän vain syytti itseään ja keksi tekosyitä, joiden varjolla Peten tekemiset olivat hyväksyttäviä ja anteeksiannettavia.



Pete eleli vallan huolettomasti Minervan kanssa ja rakenteli uutta kotia. Hän ymmärsi lastensa pettymyksen, mutta toivoi sen menevän aikanaan ohi. Paula ja Riku olivat tietenkin äärimmäisen hämmentyneitä.



Kaikki muut sumentuivat kuitenkin Peten näkökentän laidoille ja hän näki vain Minervan. Tämä oli hänen maailmansa keskipiste, hänen aurinkonsa.
Minervan kanssa kaikesta tulisi täydellistä.



Synnytys alkoi kaksi viikkoa etuajassa. Pete oli nähnyt vastaavan jo monia kertoja, mutta jokin oli kuitenkin eri tavalla.
Kun synnytys oli kestänyt ikuisuudelta tuntuneen ajan, Pete käskettiin käytävään, ja huoneeseen tunki joukko kiireisen näköisiä lääkäreitä ja hoitajia.



Pete oli ihmeissään ja yritti kysellä ohikulkevilta lääkäreiltä, mitä oli tekeillä, mutta hän sai vastaukseksi vain murahduksia ja lyhyitä lauseita, kuten "olen kiireinen, en ehdi".



Mitä ihmettä siellä oikein tapahtuu? Miksei minulle kerrota mitään? Pete kyseli itseltään yhä uudestaan ja uudestaan. Huoli kasvoi, ja Peteä ahdisti. Entä jos vauvalle oli sattunut jotain? Entä jos Minervalla ei ollut kaikki hyvin?



Oli kulunut ties kuinka kauan aikaa, kun huoneesta astui ulos lääkäri, jolla ei näyttänyt olevan kiire minnekään. Pete kohotti katseensa.
"Tyttärenne vietiin tarkkailuun", lääkäri sanoi. "Hänellä ei pitäisi olla mitään hätää, mutta haluamme vain varmistaa asian."



Pete nyökkäsi väsyneesti. "Voinko mennä katsomaan Minervaa?"
Lääkäri nielaisi. "Olen pahoillani. Me yritimme parhaamme, mutta valitettavasti emme pystyneet pelastamaan häntä. Hän ei selvinnyt."
"Miten niin ei selvinnyt?" Pete kysyi, muttei enää kuullut lääkärin sanoja.



Minerva oli kuollut, ja mitä hän oli tehnyt? Istunut odottelemassa tekemättä mitään!
Et sinä olisi voinut tehdä mitään, sinä et ole lääkäri, järki sanoi, mutta Pete ei tahtonut kuunnella. Hänen olisi pitänyt tehdä jotain...



Miksi näin oli pitänyt käydä? Oliko tämä rangaistus jostakin?
Minervan kasvot häilyivät hänen mielessään.



Ja sitten Pete ei ajatellut mitään.



Pete havahtui hereille oudon tutussa paikassa.
Olen kotona, hän tajusi katsellessaan tuttuja huonekaluja, haistellessaan tuttua ilmaa.
Miksi kaikki tuntuu jotenkin oudolta? Pete yritti miettiä, mikä päivä oli kyseessä, mutta hän ei muistanut. Ajatukset olivat hataria.
Hän kuuli hiljaista tuhinaa huoneen nurkasta. Kehdossa oli vauva. Vauva?



Yhtäkkiä Pete muisti kaiken. Hänen kuopuksensa, ikuisuuksia kestäneen synnytyksen, Minervan...
Oliko Minerva todella kuollut? Peten sydän tuntui pusertuvan kasaan ja samalla hänen raajojaan vedettiin irti ruumiista, ihoa pisteli ja silmissä sumeni.



Kaikki näytti pimenevän ja maailma heilui. Pete olisi halunnut peruuttaa kaiken, hän halusi Minervan takaisin...
"Ai, olet jo hereillä", tuttuakin tutumpi ääni sanoi, ja Peten oli pakko avata silmänsä.



"Emmi", Pete kuiskasi, eikä pystynyt katsomaan Emmiä silmiin.
Emmi ei näyttänyt välittävän, vaan meni katsomaan kehdossa makaavaa vauvaa. Hän puheli lapselle hiljaa.
Pete puhui pitääkseen ajatuksensa poissa Minervasta. "Mitä siellä tapahtui? Pyörryinkö minä?"



"Pyörryit", Emmi vastasi ja kertoi sitten, että hänelle oli soitettu ja häntä oli pyydetty hakemaan Pete kotiin, sillä tämän olisi parasta herätä tutussa ympäristössä. Vauvan Emmi oli hakenut muutamaa päivää myöhemmin. Pete oli nukkunut päiväkausia, välillä valittaen ja painajaisia nähden. Emmi kertoi kaiken mitä lääkäri oli hänelle sanonut.



"Anteeksi, minä..." Pete ei tiennyt, mitä aikoi sanoa. Hän tunsi olonsa hieman vaivaantuneeksi. Hän oli kohdellut Emmiä kuin vanhaa makkaraa, ja nyt tämä huolehti hänestä ja hänen lapsestaan.
Emmi ei selvästikään pitänyt tilannetta vaivaannuttavana. "Et sinä sille mitään voinut."



"Minun pitäisi varmaan lähteä", Pete sanoi. "Ette te halua minua täällä katsella."
"Et sinä pysty tuossa kunnossa vauvasta huolehtimaan", Emmi sanoi vakavasti. "Eikä sinulla ole paikkaa, mihin mennä."



"Oletko varma, että se sopii?" Pete kysyi ja uskalsi vihdoin katsoa Emmiä kasvoihin. Tämän silmissä oli vakava, mutta ymmärtäväinen katse.
"Totta kai", Emmi sanoi. "Perheen pitää pitää yhtä."



Pete nyökkäsi ja huokaisi apeasti. Hän taisteli kyyneleitä vastaan.
"Lepää niin kauan kuin haluat", Emmi sanoi ja nosti vauvan kehdosta. "Minä huolehdin vauvasta. Onko hänellä muuten nimikin?"
"Öh", Pete sanoi ja muisteli hetken. "Minerva kutsui häntä nimellä Helmi."



"Helmi hän siis olkoon", Emmi sanoi ja silitti vauvan päälakea.
"Minä en pysty vihaamaan häntä", Pete huokaisi ja tuijotti lattiaa.
"Mitä?" Emmi kysyi ja kurtisti kulmiaan.
"Tuota lasta", Pete selitti päätään pudistellen. "En pysty vihaamaan häntä, vaikka hänen takiaan minulla ei ole enää Minervaa."



"Ei omia lapsia kuulukaan vihata", Emmi sanoi aavistuksen järkyttyneenä ja puristi Helmiä rintaansa vasten kuin suojellakseen häntä.
"Ei niin", Pete myönsi. Miten typerä ajatus se olikaan ollut.
"Menen ruokkimaan Helmin", Emmi sanoi sitten. Hän tarkkaili Peteä yhä. "Lepää sinä täällä."



Pete nyökkäsi ja katsahti ulos. Miten kummallisesti elämä häntä riepottelikaan...
Ja niin Pete palasi kotiin maahan lyötynä, ja Emmi alkoi huolehtia miehensä ja tämän rakastajattaren lapsesta. He eivät olisi enää mies ja vaimo, mutta kuitenkin samaa, suurta perhettä.



Viikkoa myöhemmin oli aika kokoontua muistelemaan Minervaa. Ennen tilaisuutta Pete istui yksin avonaisen arkun edessä ja katseli Minervan täydellisen tyyntä, elotonta kehoa.
"Ei tällaista päivää pitänyt tulla", Pete huokaisi apeasti. Hän ei oikein tiennyt mitä sanoa. Jotenkin sanat vain tuntuivat välttämättömiltä.



"Miksi näin piti käydä juuri meille?" Pete jatkoi. "Ja miksi niin yllättäen, ilman minkäänlaista varoitusta?"
Pete ei koskaan ollut arkaillut näyttää tunteitaan Minervan nähden, ja nytkin hän antoi kyyneltensä valua vapaasti pitkin poskia.



Pete nielaisi ja hymyili hieman. "Ja Helmi... Hän on kaunis niin kuin sinäkin. Hänestä tulee vielä oikea kaunotar..."
Sitten puhumisesta ei tullut mitään, ja Pete nyyhkytti hetken kättään vasten.



"Anna anteeksi, Minerva", Pete sai sanottua. "Minun pitäisi huolehtia meidän lapsestamme, mutten pysty edes puhumaan kunnolla."
Suru ja kaipuu eivät tahtoneet laantua, mutta Peten oli vain opittava elämä niiden kanssa.


***

Että sellaista. Hieman synkempää menoa kuin normaalisti. Vähään aikaan ei ole mitään vastaavaa luvassa. Varmaankaan...
Toivottavasti ei ollut ainakaan ihan ennalta-arvattavaa huttua koko juttu :-P
Itse asiassa pidin Minervasta. Kaduttaa hieman, etten alunperinkin antanut Peten ja Minervan olla yhdessä, mutta aina ei saa mitä haluaa. Niinhän tässä tarinassakin kävi...

Olisin halunnut käsitellä asioita hieman pitemmin, mutta toisaalta olisi ollut tyhmää tehdä pitkä osa vajaan vuoden tapahtumista, kun normaaliosassa tapahtuma-aika on kuitenkin viitisen vuotta, joskus enemmänkin. Joten vähän pikakelauksella meni :-P

Pete ja Emmi eivät siis ole palaamassa yhteen, mutta asuvat silti samassa talossa. :--D Koska niin on kaikkien puolesta parasta (?!)

Ensi kerralla sitten seuraillaankin uuden perijän, Hannan, elämää. Ja päästään sinne yliopistoon kekkuloimaan. Jeejee. :---D

Sen jälkeen olisi luultavimmin luvassa Paulan kuulumisia. Mutta siihen nyt menee jonkin aikaa...


Eli kommentteja, kritiikkejä, kuulumisia, jotain. Jotain tajunnanvirtaa tai jotain :->


***