"Ja kaikki sujuu niin kuin pitääkin?" Toimittaja kyseli ja toivoi jotakin jymyjuttua. Annukka oli luvannut antaa vielä yhden haastattelun ennen äitiyslomaansa, ja Ilta-Pala oli halunnut jutun yksinoikeudella.
"Kyllä", Annukka sanoi ja hymyili aurinkoisesti, "kaikki on kunnossa."



"Entä kuinka ihmiset ovat tähän suhtautuneet? Onko joku tullut kadulla puhumaan?" Toimittaja yritti johdatella.
"Miten niin? Onnitteluja minä olen saanut, tietenkin", Annukka sanoi hieman ihmeissään.



"No, ehkä joku voisi olla eri mieltä", toimittaja sanoi kuin ohimennen.
"Mitä tarkoitatte? Kertokaa!" Annukka oli kyllästynyt vihjailuihin.



Toimittaja huokaisi ja kohautti olkiaan. "Pomoni haluaa väkisin jonkun skandaalin tästäkin aiheesta. Jotakin etusivulle."
"Minun elämästäni niitä ei enää saa", Annukka sanoi napakasti. "Ehkä voisin kertoa seuraavasta mallistostani."



"No joo, se voisi toimia", toimittaja sanoi mietittyään asiaa pienen hetken. "Millaista mallistoa olet sitten suunnitellut? Ja milloin aiot esitellä sen?"
Annukka hymyili ujosti. "Aion tehdä lastenvaatekokoelman."



Oli kulunut kahdeksan kuukautta siitä, kun Arvi oli käynyt keskustelemassa Ala-Tuuheloilla. Nyt Annukka oli neljännellä kuulla raskaana, ja elämä näytti valoisammalta kuin koskaan.



"Kuka olisi uskonut kaikki kääntyisi näinkin hyväksi?" Annukka kyseli innoissaan.
"Hyvää kannatti odottaa", Veronika tyytyi sanomaan. Pari oli suunnitellut menevänsä naimisiin kuukautta ennen laskettua aikaa.



Siihen oli kuitenkin vielä tovi, ja ennen sitä Elena ja Klemetti valmensivat nuorta paria vanhemmuuteen.
"Me olemme aina tukenanne", Elena sanoi varmaan sadatta kertaa.



"Tiedän", Annukka naurahti ja imitoi sitten äitiään. "'Me autamme enemmän kuin mielellämme, se on perheen tehtävä.' Olen kuullut tuon jo muutaman kerran."
"Olet oppinut läksysi", Elena sanoi hymyillen.



Sitten he puhuivat taas lastenvaatemuodista ja myrkyllisistä leluista, joita oltiin vetämässä myynnistä. "Kaikkea kamalaa sitä päästetään myyntiin testaamatta!"



Myös Klemetillä oli sanottavaa lapsiin liittyen. "Te sentään saatte vain yhden lapsen", hän naurahti. "Kuvittele sitä työn määrää, kun saimmekin äitisi kanssa kaksoset."
"No anteeksi nyt vain", Annukka tokaisi huvittuneena.



"En muista niitä aikoja enää kovin hyvin", Klemetti mietiskeli. "Ja aika kultaa nekin harvat muistot."
"Ehkä kaikki muistuu mieleen, kun tämä lapsonen tulee maailmaan", Annukka sanoi ja silitti vatsakumpuaan.



"Niinköhän?" Klemetti naurahti ja katsoi tytärtään ylpeänä. "Olen onnellinen puolestanne."
"Kiitos, isä", Annukka sanoi ja mietti sitten kuinka saisi syötyä isänsä ratsun.



Raskaus sujui hyvin, ja Annukka oli hyvinvoiva, mutta väsynyt. Hän jaksoi kuitenkin pysyä iloisena.
"Enää pari kuukautta", hän virnisti. "En oikein tiedä onko se pitkä vai lyhyt aika..."



"Minä en ainakaan malttaisi odottaa", Veronika huokaisi. "Olemme odottaneet niin kauan."
"Häät ensin", Annukka muistutti, ja he puhuivatkin häiden kukkavalinnoista seuraavat kolme tuntia.



Häihin oli vain kuukausi aikaa, kun eräs epätoivottu vieras tuli kuokkimaan. M-P:n oli aika lähteä vaimonsa tykö.
"Olisin minä voinut vielä nähdä lapsenlapseni syntyvän", M-P sanoi kaihoisasti ja kohautti hartioitaan voipuneesti.



Kuolemaa ei moinen kiinnostanut, vaan M-P:n oli tultava mukaan saman tien.



Viikatemies tarkisti paperinsa, lykkäsi aurinkovarjolla varustetun drinkin M-P:n käteen ja kehotti vanhusta siirtymään eteenpäin.
"Hyvästi, rakkaani", M-P sanoi haikeasti ja haihtui näkyvistä.



Isoisän kadottua näkyvistä Annukka purskahti itkuun. "Epäreilua!" Hän huudahti nyyhkytysten välistä. "Hänen olisi pitänyt tulla häihin, ja nähdä lapseni syntymä ja –"



"Hys, hys", Veronika sanoi ja halasi Annukkaa. Hänen silmissään oli kyyneleitä, mutta hän tiesi, että hänen pitäisi nyt olla vahvempi. "Kyllä se siitä."



"Ei näin olisi pitänyt käydä", Annukka sopersi, kun hän oli jo hieman rauhoittunut.
"Ei tietenkään", Veronika myötäili, ja Annukka onnistui jopa hymyilemään vähän. "Kiitos."



M-P:n kuolemasta huolimatta häät päätettiin pitää suunniteltuna ajankohtana. Järjestelyt toivat arkeen muuta ajateltavaa ja Annukka oli päivien päätteeksi niin väsynyt, ettei jaksanut surra isoisäänsä.



Hääpäivän aamuna Annukka ja Veronika heräsivät jo ennen auringonnousua.
"Kuvittele!" Annukka virnisti. "Tänään on se päivä!"
"Yritän", Veronika haukotteli ja hymyili samaan aikaan.



Annukka pukeutui kirkkaanpinkkiin suurihelmaiseen mekkoon, jonka Armo Kapalo oli hänelle suunnitellut. Vieraat tanssahtelivat ja tutustuivat toisiinsa, mutta Annukka ei valtavan mahansa kanssa jaksanut kuin istua ja odottaa seremoniaa.



Toimittajia ei oltu päästetty sisään, ja kaikki sujui suunnitelmien mukaan. Pikku-Anette meinasi tosin kaataa tarjoilupöydän, mutta Anita ehti hätiin.



Juuri ennen vihkimisen aloittamista Elena antoi vielä neuvoja tyttärelleen. "Muista, että tämä on vain yksi päivä avioliitostanne. Älä ota liikaa paineita."
"Ei huolta", Annukka sanoi, vaikka häntä jännittikin hiukan.



Annukka odotteli vihkikaaren alla, kun vieraat asettuivat istumaan ja hiljentyivät.



Veronika luki vihkivalansa ensimmäisenä. Hänen poskillaan valuivat onnenkyyneleet, kun Annukka aloitti oman valansa.





Valojen jälkeen naiset pujottivat sormukset toistensa sormiin.
"Elämäni onnellisin päivä", he sanoivat yhteen ääneen ja nauroivat, kun juhlayleisö alkoi hurrata.



"Mahasihan on aivan valtava!" Veronika henkäisi, kun laskettu aika häämötti enää viikon päässä. "Tuonne mahtuisi varmaan viitoset!"
"Ei kai nyt sentään", Annukka naurahti.



"Olen kieltämättä kiitollinen, kun pääsen kantamasta tätä möykkyä", hän jatkoi vielä ja naurahti.
"Melkein yhdeksän kuukautta takana ja viikko tuntuu ikuisuudelta", Veronika virnisti.



"Ehkä me jaksamme odottaa", Annukka hymähti. Hän oli taas rättiväsynyt ja halusi nukkumaan.
"Kyllä jaksamme", Veronika sanoi reippaasti.





Vauva päätti kuitenkin ottaa varaslähdön ja syntyi kolme päivää ennen laskettua aikaa.
"Aiigh!" Annukka kiljahti.



Hetken päästä hän piteli pientä poikavauvaa, joka oli aivan isänsä näköinen vihreitä silmiä ja tummia kulmia myöten.



Pienen mietinnän jälkeen pojan nimeksi tuli Pete, joka oli variaatio M-P:n nimestä.



"Tervetuloa, pikkuinen", Veronika puheli. "Sinua onkin jo odotettu!"
Annukka oli samaan aikaan onnellinen ja helpottunut ja niin väsynyt, ettei jaksanut kuin hymyillä.



Koko perhe oli innokkaasti hoitamassa uutta pienokaista. Pete olikin hyvin eläväinen ja vaati kaiken huomion, mitä vain pystyi saamaan.



"Noh, noh", Veronika hyssytteli, kun Pete oli taas riehaantunut pompputuolissa. "Putoat vielä!"
Pete vain nauroi ja jatkoi pomppimista.



Ainoana lapsena Pete sai paljon leluja. Riippalelun hän oli perinyt serkultaan Tinolta, joka oli jo liian iso leikkimään kyseisellä kapistuksella.



"Taidat pitää siitä?" Veronika nauroi, kun Pete venytteli saadakseen roikkuvat lelut käsiinsä.



Aika kului yllättävän nopeasti, ja pian Peten oli aika kasvaa taaperoikään. Mitään juhlia ei ehditty järjestää, sillä pojalla oli kiire seuraavaan elämänvaiheeseen.



Pieni ilmalento...



... Ja vauva-aika oli takana!



Kampaukseen tehtiin pieniä muutoksia, mutta poika oli yhä isänsä näköinen.



"Miksi sinä aiot isona?" Annukka kyseli ainokaiseltaan. "Kokiksi ehkä? Se on suosittu ammatti suvussamme."
Pete vain katsoi äitiään suurilla silmillään.



"Et tiedä vielä?" Annukka jatkoi hymyillen. "No, ei vielä kiirettä."
Sitten hän nosti Peten ilmaan, ja Pete alkoi nauraa.



"Vai tuleekohan sinusta akrobaatti?" Annukka kysyi hymyillen leveästi, ja Pete vain jatkoi nauramistaan.



Kuukaudet kuluivat naurun, vaippojen vaihdon ja läikytetyn ruuan merkeissä. Sitten Annukka sai odottamattoman puhelun.



"Mitä?" Annukka huudahti yllättyneenä. "Mikä hakemus on hyväksytty?"
"Luulin, että tiesitte asiasta", linjan toisessa päässä ollut virkailija sanoi kummissaan.
"Ky-kyllä minä tiesin", Annukka sanoi nopeasti. "Kuuluvaisuus vain on vähän huono. En heti kuullut, millä asialla olette..."



Annukka oli juuri saanut puhelun eräästä adoptiotoimistosta ja kuullut, että heidän hakemuksensa oli hyväksytty. Ei hän edes tiennyt, että heillä oli hakemus odottamassa hyväksyntää! Veronika oli suunnitellut kaiken salassa Annukalta!



Kun Annukka oli saanut virkailijan vakuutettua siitä, että oli tapahtumien tasalla, hän meni kysymään asiasta Veronikalta.



"En halunnut herättää turhia toiveita", Veronika sanoi puolustuksekseen. "Petyit viimeksi niin pahasti, kun adoptio ei onnistunutkaan."



"Olisit silti kertonut minulle", Annukka sanoi, muttei kuulostanut lainkaan vihaiselta. "Tämä on hullua. Me saamme toisen lapsen..."



"Niin saamme", Veronika kertoi. "Minäkin olin vähän epäileväinen tämän suhteen, mutta yritys kannatti!"



Uutta lasta odotellessa Elena yritti opettaa Peteä puhumaan. Pete oli kuitenkin hyvin itsepäinen ja keksi kaikkea mielenkiintoisempaa kuin puhuminen.



Elena luovutti, kun oli saanut Peten jokeltelemaan jotain kaukaiselta murteelta kuulostavaa puheentapaista.



Vihdoin koitti suuri päivä, ja sosiaalivirkailija kurvasi Ala-Tuuheloiden talon eteen. Annukka oli jo valmiina odottamassa.



Perheeseen oli tullut toinen poika, Leo nimeltään. Leo oli aluksi varuillaan uudessa paikassa ja tutkaili paikkoja hiljaisena.



Hetken päästä hän kuitenkin jo nauroi Annukalle.
"Hei pikkuinen", Annukka naurahti ja pidätteli kyyneleitä. "Oletkohan saanut nimesi tuon leijonanharjan mukaan?"



Veronika ei ollut saanut hakemusta hyväksytetyksi aivan yksin, vaan apuna oli häärinyt myös Armo Kapalo.
"Totta kai minä käytin kontaktejani hyväkseni", Armo kertoi, kun Annukka halusi kiittää avusta.



"Sen ensimmäisen sosiaalityöntekijän päätös oli todella väärä", Armo perusteli. "Pyysin hänen pomoaan tarkistamaan paperin, eikä hän nähnyt niissä mitään väärää."
"Näit paljon vaivaa", Annukka huokaisi. "Miten voin koskaan kiittää tarpeeksi."



"Älä huolehdi", Armo toppuutteli. "Se oli vain pikkujuttu. Sovitaan, että se oli minun häälahjani teille."
"No kiitos", Annukka sanoi, vaikka hän olisi halunnut tehdä vastapalveluksen.



"Tämän ansiosta adoptiotoimisto päätti tarkastaa kaikki muutkin hylätyt hakemukset", Armo kertoi. "Siitä tulee iso juttu lehteen. Olen kuullut, että jotkut aikovat haastaa toimiston oikeuteen, koska heidät hylättiin väärin perustein."
"Ihan totta?" Annukka kysyi ihmeissään. Sitten Armo kertoi hajuvetensä menestyksestä Länsi-Kareliassa.



Annukka ja Veronika olivat pelänneet Peten reaktiota pikkuveljeensä, mutta Pete oli kaikkea muuta kuin mustasukkainen.



Pojat tulivat hyvin toimeen keskenään, ja riitelivät harvoin ja ainoastaan väsyneinä.



Elena ja Klemetti lupasivat huolehtia pienokaisista, kun Veronika ja Annukka lähtivät ulos tuulettumaan.
"Oli kieltämättä jo aikakin", Annukka huokaisi, kun he astuivat taksista ravintolan pihaan.



"Ei uskoisi, että kaksi taaperoa vie kaiken ajan neljältä aikuiselta", Veronika oli samoilla linjoilla.
"Nautitaan nyt tästä illasta", Annukka hymyili. "Ei tiedä kuinka kauan menee seuraavaan."



"Tämähän on aika hyvää", Annukka sanoi maistettuaan hummeriaan.
"Siksi valitsinkin tämän paikan", Veronika kertoi tyytyväisenä.



"Oletko käynyt täällä aiemmin?" Annukka kysyi yllättyneenä. "Miksi emme ole tulleet tänne aiemmin?"
"No, ei meillä ole ollut aikaa", Veronika kohautti olkiaan. "Olin jo melkein unohtanut koko paikan."



"Pitää käydä toistekin", Annukka sanoi, kun heidän jälkiruokalautasensa oli käyty hakemassa ja he odottivat laskua.
"Ehdottomasti", Veronika vahvisti. "Paikka oli parempi kuin muistin."



"Oletko varma, että haluat palata?" Annukka kysyi ilkikurisesti, kun he olivat omalla kuistillaan. "Voisimme jättää lapset vanhempieni huostaan ja karata kahdestaan..."
"Minne me karkaisimme?" Veronika vastasi kysymyksellä.



"En tiedä", Annukka naurahti, "jonnekin, missä on hummereita!"
"Houkutteleva tarjous, kieltämättä", Veronika sanoi ja oli harkitsevinaan. "Jospa vain menisimme katsomaan, ovatko pojat jo nukkumassa."



Vihreä nalle, jonka Artturi-setä oli lahjoittanut, oli kovasti poikien mieleen. Leo leikki sillä mielellään yksikseen.



Pete taas tykkäsi katsoa, kun muut pelleilivät nallella. Varsinkin Elena-mummin nalleimitaatio oli hykerryttävän hauska.



Vihdoin Pete oli oppinut puhumaan, kävelemään ja potalle ja oli päättänyt, että oli aika vanheta. Tällä kertaa hänelle ostettiin kakku ja kutsuttiin muutamia vieraita.



Kasa kimallusta ympäröi Peten...



... Ja muutti tämän lapseksi! Kampausta ei vaihdettu, mutta vaatekerta meni uusiksi.



Vaikka Pete tunsi itsensä liian isoksi leikkimään pikkuveljensä kanssa, luonteeltaan iloinen Leo ei tylsistynyt.



Odotellessaan kasvamistaan Leo otti ilon irti kaikista taaperoleluista, jotka talosta löytyivät.



Pete oli äitinsä tavoin luova, mutta vaatteiden suunnittelun sijaan hän halusi maalata.
"Tämä on vain luonnos", hänellä oli tapana sanoa, kun joku kehui hänen työtään.



"Eikä edes kovin hyvä, minusta tulee vielä parempi kunhan harjoittelen", hän vakuutteli ja usein pelottavan vakavalla äänellä. Pete oli varsin pikkuvanha.



Pikku-Leo oli sai enemmän huomiota nyt, kun Pete osasi jo pitää huolta itsestään.
"Huomenta", Annukka sanoi nuorimmaiselleen sen jälkeen, kun Pete oli jo lähtenyt kouluun.



Leokin alkoi hiljalleen lähestyä lapsuutta, mistä Annukka oli oikeastaan melko kiitollinen. "Lapset todella ovat työteliäitä", hänen oli pakko tunnustaa.



Leo kasvoi lapseksi salaa, eikä kukaan ehtinyt huomata ennen kuin poika oli jo kasvanut.



Kasvaminen uuvutti pojan, ja Veronika peitteli hänet upouuteen sänkyyn saman tien.
"Onnea vain koulutielle", Veronika kuiskasi, ja Leo mutisi unissaan jotakin vastaukseksi.



Annukka oli tehnyt luonnoksia lastenvaatteita varten jo vuosikausia, mutta alkoi vasta nyt toteuttaa suunnitelmiaan. Oli kieltämättä helpompaa keskittyä ompeluksiin, kun lapset eivät pyörineet koko päivää jaloissa.



"Oranssia", Annukka mietti ääneen suunnitellessaan malliston yleisilmettä. "Pitää kysyä poikien mielipiteitä."
Hän valitsi kankaita, jotka kestivät kulutusta, alkoi sitten piirtää kaavoja. Oli niin rentouttavaa ommella pitkästä aikaa!



Kuten Ala-Tuuhelat yleensä, Pete otti vanhemman sisaruksen roolin vakavasti ja opasti nuorempaansa koulumaailmaan.
"Upeata, että tulet samaan kouluun!" Pete intoili. "Voimme tehdä kaikenlaista jäynää opettajille."



"Onko se nyt oikein?" Leo kysyi varovasti.
"Totta kai se on", Pete julisti. "Ei mitään vakavaa. Piilotetaan taululiidut, nastoja tuolille ja muuta sellaista. Kyllä sinä tajuat."



"Joo", Leo sanoi. Ajatus alkoi kuulostaa ihan hyvältä. "Voisimme viedä heinäsirkkoja opettajan pöydän laatikkoon!"
"Nyt sinä ymmärsit oikein", Pete sanoi tyytyväisenä. Koulusta tulisi vielä hauskaa.



"Ajatella", Elena sanoi yhtäkkiä ja Klemetti hätkähti. "Aika lentää kuin siivillä."
"Ihanko totta", Klemetti hymähti ja hän oli hieman nolostunut säikähdettyään.
"Petekin on jo iso kuin mikä", Elena huomautti kuin olisi vasta tajunnut asian. "Ja me olemme vanhoja."



"Emme me nyt niin vanhoja ole", Klemetti toppuutteli vaimoaan. "Lapsenlapset vain saavat sinut tuntemaan niin", hän jatkoi rauhalliseen sävyyn.
"Meidän pitää pitää huoli siitä, että heistä kasvaa kunnon kansalaisia", Elena sanoi enemmän itselleen kuin Klemetille.



"Eivätköhän Annukka ja Veronika osaa asiansa", Klemetti mietiskeli.
Elena pudisteli mietteliäänä päätään. "Minulla vain on sellainen tunne, että ne pojat saavat vielä paljon aikaan..."


***

Minua on laiskottanut tarinan suhteen, mutta luin toisten tarinoita, ja sain hirveän innon pelata ja kirjoittaa omaa tarinaani :D
Ja melkein kaikki tämän osan kuvat olivat jo valmiina, en vain jaksanut kirjoittaa :-P

Tarinaa on nyt tullut vuoden! WUHUUU!! ((Itse asiassa "Esinäytös" tuli jo 1.3.2009, muttaahh...))
Suunnittelin, että voisin sen kunniaksi tehdä osan, johon laitan kaikkia hauskoja kuvia, joita on matkan varrella tullut otettua, mutta jotka eivät ole itse tarinaan sopineet. Hauskoja ilmeitä ja omituisia ilmiöitä ja kaikkea muuta :-D

Oli tosi hullua, kun M-P kuoli. Sim on kuitenkin ollut mukana tarinassa jo osasta 6. Kauanpa tämä jaksoi porskuttaa ja on varmaan pitkäikäisimpiä simejäni koskaan.

Annukka ja Veronika eivät hanki enempiä lapsia. Koska Pete on Annukan ainoa biologinen lapsi, on hän automaattisesti perijä. Eli perijä-äänestys jää siis tältä sukupolvelta pois, mutta joku muu äänestys on kyllä luvassa...

Olen tähän osaan suht tyytyväinen, vaikka se onkin osin todella imelä.
Kommenttia taas! :-)

((Päivitin muuten sukutaulun, käykääs katsomassa!!))

***