Aiemmin tapahtunut:
Yliopiston ja ensirakkauden jäätyä taakse Hanna jatkoi menestyksekkäästi urheilu-uraansa. Elämä hymyili, mutta mitalijuhlien jatkot muuttivat kaiken.
Pian talossa kuullaan pikkujalkojen tepastelua...


***



"Sinä siis ... sinusta tulee äiti", Emmi sanoi pienen hiljaisuuden jälkeen.
"Juuri niin", Hanna sanoi. Hän oli pantannut tietoa muutaman päivän ja miettinyt asiaa vielä uudestaan. Nyt hän oli päätöksensä tehnyt.



"Mutta isää et siis tunne?" Emmi jatkoi painottaen jokaista sanaa. Ajatus tuntui hänestä kummalta.
"En minä –" Hanna aloitti, mutta Pete keskeytti hänet.
"Ei se nyt ole olennaista", Pete sanoi. "Ilman isääkin voi varttua kunnolliseksi."



Hanna ei voinut olla ihmettelemättä isänsä mielipidettä. Mutta sitten hän lisäsi mielessään kyynisesti: kai se on parempi ilman isää kuin Goottila isänä...
"Mutta se on siis ok", Hanna totesi.



"Sinunhan se päätös lopulta on", Emmi sanoi. Hän toivoi lapsenlapsia niin kovasti, että antoi nopeasti anteeksi mitättömät pikkuseikat, kuten lapsiin johtavat yhden yön jutut.
"Kiitos", Hanna sanoi helpottuneesti. Hän oli odottanut vuosisadan saarnaa ja ulosheittoa.



"Mitä meinasit sitten tehdä?" Pete kysyi, ja Hanna vilkaisi häntä kummastuneena. "Et varmaan enää ui kilpaa?"
"Hyvin todennäköisesti en", Hanna myönsi. "Olisin muutenkin lopettanut urani parin vuoden sisällä ja tämä –" Hanna hipaisi vatsaana "– oli viimeinen niitti."



"Kunhan vain keksit jotain tekemistä", Pete sanoi, ja sen jälkeen Emmi intoutui kyselemään vauvan nimestä, tulevaisuudesta ja vaippamerkistä, jota Hanna aikoisi käyttää.



"Eipä tässä ehdi tylsistyä, vai mitä Jamppaseni?" Pete kyseli ja pyyhkäisi muutaman hitusen multaa kaktuksen piikeistä. Hän oli juuri vaihtanut mullat Jampan ruukusta.



"Sinäkin olet jo ties kuinka vanha..." Pete puheli, ja Jamppa oli tietenkin vaiti. Kaktus ei ollut muuttunut piikinvertaa sitten Peten lapsuuden. Tavallaan se oli rauhoittavaa; elämässä oli jotakin pysyvää, tuttua ja turvallista.



"Aika rientää niin nopeasti", Pete sanoi ja oli hetken vaiti muistaessaan, että Helmin syntymäpäivä lähestyi. Sehän oli myös erään surullisemman tapahtuman vuosipäivä. "Helmikin on kasvanut niin paljon. Ja hän muistuttaa äitiään enemmän ja enemmän..."



Pete räpytteli silmiään ja nielaisi. Hän kokosi puutarhatarvikkeet ja valmistautui viemään Jampan paikalleen.
"Aikaa kuluu vaikka kuinka, enkä silti pääse yli siitä päivästä..."



Kuten tavallista, Pete oli ongelmiensa kanssa yksin. Perheenpään tuntemuksista tietämättä Hanna keskusteli isoäitinsä kanssa.
"Vauvat voivat siis tehdä niin?" Hanna irvisti, kun Annukka kertoi asioista, joita vauva saattoi pulauttaa.



"No Helmihän oli siisti vauva, joten sinulta on se tainnut jäädä näkemättä", Annukka naurahti. "Isäsi taas... Ehkä jätän kertomatta ruokapöydässä."
"Hyvä niin", Hanna sanoi ja nappasi lautaseltaan muutaman porkkananpalan.



"Ei sinusta kuitenkaan yksinhuoltajaa taida tulla", Annukka hymyili tietäväisesti.
"Miten niin?" Hanna kysyi nolostuen. Mitä mummo nyt höpisi?



"Ei tuollainen nätti, urheilullinen nainen pysy väkisinkään vapaana pitkään", Annukka iski silmää.
"Enpä tiedä", Hanna tuhahti. "En minä mitään miestä kaipaa."



"Etpä kai", Annukka myöntyi, mutta hymyili yhä muikeasti.
Hanna mussutti salaattiaan. Pitikö mummojen olla noin tietäväisiä?



Kilpauransa päätyttyä Hanna oli alkanut toimia uimajoukkueen apulaisvalmentajana. Aluksi hän oli lupautunut työhön, koska ei ollut halunnut pahoittaa päävalmentajan mieltä enää pahemmin, mutta Hanna oli alkanut todella pitää hommasta.



Oli palkitsevaa nähdä nuorten kehittyvän. Vastuu oli toki suuri, mutta Hanna pärjäsi hyvin. Ja hänen oli pakko myöntää, että hän tykkäsi määräillä nuoria, mutta hän yritti olla oikeudenmukainen.



"Ajattelin, että Laura-Liisa ja Inkeri saavat edustaa keväällä", Päävalmentaja Mutrunen kertoi suunnitelmistaan.
"Eikö Katriinakin ole kehittynyt viime aikoina?" Hanna kysyi.



Mutrunen hymyili. "Totta. Valmentajan homma sopii sinulle hyvin. Sinulla on silmää kyvyille."
"Kiitos", Hanna sanoi. Sitten vauva potkaisi kevyesti. Ehkä siitäkin tulisi uimari?



Kuukautta myöhemmin vauva sitten otti ja syntyi. Synnytys kesti lähes kymmenen tuntia, mutta odotus kannatti. Vauva oli kaikin puolin terve ja kotiin päästiin jo muutaman päivän päästä.



"Ai, sinä oletkin jo hereillä, Romeo", Hanna sanoi hymyillen kurkistettuaan poikansa kehtoon. Romeo katseli häntä violeteilla silmillään ja liikutteli sormiaan.



"Romeo on aika kumma nimi", Emmi oli sanonut. Hänen nimiehdotuksensa Heikin Hanna oli hylännyt saman tien.
"Omapahan on lapseni, joten minä päätän", Hanna oli vastannut.



Hänestä nimi oli täysin sopiva hänen lapselleen. Poikahan näytti aivan Romeolta. Oli sitä hullumpiakin nimiä olemassa!



Helmi oli jo teini-ikäinen, joten hänestä oli apua vauvanhoidossa. Hän olisi ojentanut auttavan kätensä ilmaiseksi, mutta sai kuitenkin pientä palkkaa vauvan perään katsomisesta.



"No niin, Romeo", Helmi sanoi katsoessaan jääkaappiin. "Mitäköhän tänään syötäisiin? Ei täällä ole kuin maitoa..."



"Kai se kelpaa?" Helmi kysyi napattuaan tuttipullon. Romeo kuitenkin maisteli maitoa siihen malliin, että ilmeisesti kelpasi.



Hanna oli mennyt tekemään ihan tavallista työpäivää, kun Mutrunen pudotti pommin.
"Aion jäädä eläkkeelle", Mutrunen sanoi.
"Milloin?" Hanna kysyi. Olihan Mutrunen jo ties kuinka vanha, mutta ei Hanna ollut ajatellut tämän vielä eläköityvän.



"Noin kahden kuukauden päästä", Mutrunen sanoi haikealla äänellä.
Hannaa suretti. Mutrunen oli hyvä valmentaja, joka rakasti työtään. Ei Mutrunen varmasti ollut jättänyt työtään vapaaehtoisesti.
"Aikansa kutakin", Mutrunen sanoi ja pakotti hymyn kasvoilleen. "Ehdin ainakin lomailemaan Twikkii-saarilla."



Hannan mieleen oli heti tullut yksi asia: "Et kai vain aio tehdä minusta päävalmentajaa?"
"Ellet halua", Mutrunen vastasi ja iski silmää. "Arvasin reaktiosi ja ehdin jo kysyä erästä hommaan."



"Hyvä", Hanna huokaisi. Vaikka hän ei tuntenut paineita vastuusta, vaikutti päävalmentajan paikka turhan vaativalta.
Kunhan uusi päävalmentaja vain osaisi hommansa... Hanna päätti luottaa Mutrusen arvostelukykyyn.



Pete ei ollut saanut "oikeita töitä" ministerintyönsä jälkeen. Korkea ikä ja epämääräinen maine lahjuksia ottaneena poliitikkona eväsivät häneltä sopivat paikat. Onneksi hän oli keksinyt jotain muuta.



Pete kirjoitti ahkerasti. Omaelämäkerta oli mennyt hyvin kaupaksi, sillä Pete ei ollut säästellyt paljastuksia. Hän oli sittemmin saanut tarjouksia useilta kustantamoilta, ja nyt työn alla oli synkeä kertomus rikkoutuneesta perheestä.



Ja sitten mies tiesi löytäneensä vanhempansa, Pete kirjoitti. Mutta oli jo liian myöhäistä.
Pete tallensi luvun ja katseli aikaansaannostaan tyytyväisenä. Tästä tulee vielä hyvä!



Hanna oli jonkin aikaa tapaillut erästä Turkka-nimistä miestä. Vaikka Emmi olikin sinut Hannan yksinhuoltajuuden kanssa, hän oli välttämättä halunnut Hannan etsivän poikaystävän tai jopa sulhasen. Turkkaan Hanna oli törmännyt sattumalta.



Turkka oli hauska tyyppi, muttei mikään unelmavävy. Hän oli Hannaa kuutisen vuotta nuorempi, eikä ollut valmis sitoutumaan saati isäpuoleksi. Turkka vältteli Romeon tapaamista ja käyttäytyi toisinaan kuin mikäkin teini.



Mutta sitä Hanna juuri kaipasikin. Hänellä oli vastuuta kotona, vastuuta töissä, mutta Turkan kanssa hän saattoi olla nuori ja vapaa – vaikkei aivan nuori enää ollutkaan.



"Ja arvaa", Turkka sanoi ja jatkoi saman tien: "Juho joi koko tuopillisen! Siideriä, johon oli sekoitettu sinappia!"
Turkan jutut olivat useimmiten täysin älyttömiä, mutta Hanna jaksoi nauraa niille aina.



Turkka oli Hannan tavoin huono tekemään tulevaisuuden suunnitelmia, joten he elivät päivän kerrallaan. Hannaa se ei haitannut. Hän ei ollut varma halusiko ollenkaan naimisiin tai lisää lapsia.



Hän oli aivan tyytyväinen valmentajan työhönsä, pikkupoikaansa ja Turkkaan, jonka kanssa saattoi pitää hauskaa ilman, että tarvitsisi pelätä jutun menevän vakavaksi.



Helmi oli sitä vastoin hyvin perillä tulevaisuuden suunnitelmistaan. Hän halusi yleiseksi syyttäjäksi ja opiskeli sen takia ahkerasti. Hän kävi lisäopetuksessa ja teki töitä pikaruokaravintolassa ja hoiti toisinaan naapureiden lapsia.



Pete oli tietenkin äärettömän ylpeä nuorimmaisestaan. Hän selosti Helmin edesottamuksista kaikille, jotka halusivat kuulla ja myös niille, jotka eivät halunneet.



Helmiä isän käytös nolotti, mutta ainakaan tämä ei hävennyt häntä.
"No niin, kuusitoista sivua 'Babylonian keramiikan vallankumouksesta keväällä 572 eaa.' Valmista!"



Taas oli edessä normaali työpäivä, tai niin Hanna ainakin luuli. Hän asteli toimistoon niin kuin muinakin päivinä ja aikoi kerätä valmennettavien paperit ja suunnitella tulevia kilpailuja.



Asteltuaan reippain askelin työpöydän viereen Hanna kuuli kummallista ääntä. Miksi siellä kuului kuorsausta?



Hanna kääntyi ympäri ja näki sohvalla raukeasti loikovan miehen.
"Mitä sinä teet täällä?" Hanna kysyi aiottua töykeämmin.
Mies avasi silmänsä laiskasti ja katsoi Hannaa typerä virne kasvoillaan.



"Terve vaan sinullekin", mies sanoi ja nousi istumaan.
"Et vastannut kysymykseeni", Hanna sanoi topakasti. Jokin miehessä ärsytti häntä.
"Hyvä on, hyvä on", mies sanoi ja virnisteli yhä. "Olen töissä täällä."



"Mene sitten omaan toimistoosi", Hanna sanoi. "Jos nyt ylipäätään olet toimistotyöntekijä. Tämä ei ole mikään yleinen olohuone."
"Eipä kai", mies sanoi ja virnisti yhä leveämmin.



Hanna tunsi kasvojensa punehtuvan. Että osaa olla ärsyttävä tyyppi!
Samalla ovi avautui, ja Mutrunen lyllersi sisälle.
"Valmentaja –" Hanna aloitti, mutta Mutrunen puhui hänen päälleen.
"Ai, te tapasitte jo toisenne", Mutrunen sanoi hymyillen.



"Mitä?" Hanna kysyi.
"Hanna, tämä tässä on veljenpoikani Benjamin", Mutrunen sanoi. "Hänestä tulee uusi päävalmentaja minun tilalleni."
"Kai tuo oli vitsi", Hanna tuhahti ja katsoi Benjaminia, jonka hymy ei tuntunut hyytyvän.



"Benjamin on aiemmin toiminut luisteluvalmentajana", Mutrunen kertoi.
"Luistelu?" Hanna lausahti. "Eihän sillä ole mitään tekemistä uinnin kanssa!"
"Ei lajin tuntemus välttämättä tee valmentajasta hyvää", Benjamin sanoi. Hanna ei tiennyt piikittelikö mies häntä.



"Mutta älä tuomitse minua vielä", Benjamin jatkoi ja iski silmää. "Meillä tulee olemaan varmasti hauskaa, kollega."
Hannan oli pakko epäillä.



Hanna sai muuta ajateltavaa, kun Emmi halusi kutsua vävykokelaan illalliselle. Turkka oli ensin ajatusta vastaan, mutta Hanna sai poikaystävänsä vakuuteltua.



"Mitäs sinä Turkka teet sitten työksesi?" Emmi kysyi aurinkoisesti.
"No, tuota", Turkka puhui ruoka suussa. "Teen niin kuin töitä isäni firmassa."
"Ja mitäs se firma tekee?" Pete kysyi eikä kyennyt peittämään halveksuntaa äänessään. Hanna ei uskonut, että isä edes yritti.



"Siis", Turkka sanoi, "isä tekee joulukoristeita."
"Ahaa", Pete sanoi huvittuneesti. "Riittääkö siitä hommaa koko vuodeksi?"
"Teemme myös muita koristeita", Turkka selitteli.



"Kerropa uudesta kirjastasi, isä", Hanna vaihtoi puheenaihetta.
Pete oli harmissaan, koska joutui luopumaan pojanklopin piikittelystä. "Se on tarina miehestä, joka etsii perhettään."



"Peten elämäkertahan oli menestys", Annukka kertoi.
"Niin sinähän oli joku poliitikko", Turkka sanoi ja sylkäisi vahingossa Peten hihalle.



Peten kasvoille vääntyi niin pirullisen ivallinen ilme, että toisessa tilanteessa se olisi ollut hauskaa.
"Minä olin ministeri", Pete sanoi, eikä edes Turkka voinut erehtyä äänensävystä.



Katastrofaalisen illallisen jälkeen Hanna pääsi levähtämään yliopistolla. Hän meni tapaamaan muutamia uintilupauksia ja samalla hän kävi tervehtimässä pikkuveljeään.



"Viihdyn hyvin. Kiitos kysymästä", Lassi kertoi. Hän istui Hannan kanssa asuntolansa pihalla.
"Hyvä kuulla", Hanna sanoi.



Sitten he olivat hetken hiljaa. Ikäeronsa vuoksi he eivät olleet erityisen läheisiä, eikä yhteisiä puheenaiheita juuri ollut.
"Vieläkö sinä etsit niitä avaruusolentojasi?" Hanna kysyi lopulta.



"Niin kauan, että saan todistettua niiden olemassaolon", Lassi vastasi ylpeästi. "Ne vain odottavat yhteydenottoa."
"Niin varmasti", Hanna sanoi hymyillen ja antoi Lassin kertoa uusimmista havainnoistaan.



Kuukausia kului töitä tehden. Pete kirjoitteli kirjaansa, ja kustannustoimittaja hehkutti teosta minkä ehti.



Paula oli pitkästä aikaa tullut käymään sukulaistensa luona. Hän oli tällä kertaa tullut yksin, eikä aikonut viipyä kauaa.
"Mummi kertoi, että sinulla on aikamoinen poikaystävä", Paula hymähti.



"Älä sinäkin ala", Hanna voihkaisi. Hän oli saanut kuulla vinoilua jo muutaman viikon.
"En. Pääasia, että teillä on hauskaa", Paula sanoi.



"Niin kai", Hanna sanoi kohauttaen olkiaan. "Olisi vain kiva, että voisimme joskus viettää aikaa perheen kanssa."
"Eiköhän se vielä onnistu", Paula vakuutti. "Turkkahan on aika nuori?"



"24 vuotta ensi kuussa", Hanna naurahti.
"Jotkut aikuistuvat hitaammin", Paula neuvoi ja iski silmää. "Kyllä se siitä."


***


Älyttömän pitkä osa verrattuna siihen, miten vähän aikaa kuluu. Ja silti jäi sanomatta asioita, joita olisin halunnut mainita. Toivottavasti muistan ne jatkossa...

Ai niin, voisin tässä miettiä henkilöiden ikiä (tässä osassa näkyvät Ala-Tuuhelat):
Annukka n. 90v.
Pete ja Emmi n. 60v.
Paula n. 35v.
Hanna n. 29v.
Lassi n. 20v.
Helmi n. 14v.

Hannan pitäisi itse asiassa olla muutamaa vuotta nuorempi, mutta tällä mennään :D Menen ihan sekaisin, vaikka pidänkin jonkin sortin listaa...

Pete ja Emmi harmaantuivat aika nopeasti... :D
Laiskotti, niin saivat pitää vanhojen kampausten harmaaversiot. Aika useinhan  varsinkin mummot ovat värjäilleet hiuksiaan (siis harmaantuneet hitaammin...)

Päätin jossain vaiheessa, etten tee Lassista mitään nörttiä, mutta jostain ne lasit, kummat vaatteet yms. putkahtivat. No oikeasti siihen on järkevä (teko)syy... Lassi ja Rami ovat niin samannäköiset, että menen sekaisin. Joten siksi silmälasit yms. (en usko tuota selitystä edes itse!)

Osa 42 on valmis, mutta päivittelen sen vasta sunnuntaina tai ensi viikon alussa. Muahahaha.

Nyt kommenttia tähän. Jeejee!



****