Osa 16: "Artturi"

Ennen kuin näämme, kuka Ala-Tuuheloiden ovelle tuli, saamme seurata kahta muuta tarinaa. Ensin vuorossa Artturi. Mutta ensin meidän on palattava ajassa taaksepäin....

***

Valmistuttuaan yliopistosta Artturi joutui asumaan vanhempiensa luona, sillä hänellä ei ollut vielä varaa oman asunnon vuokraamiseen. Olihan se tavallaan hauskaa; äiti pesi pyykit, ruoka oli valmiina pöydässä eikä yksinäisyydestä ollut pelkoa.

Artturi ei kuitenkaan oikein välittänyt kertoa äidilleen aivan kaikista menoistaan ja tekemisistään, joten oma asunto oli koko ajan haun alla. Hän teki töitä minkä kerkesi ja sai kuin saikin kerättyä rahat asunnon vuokraa varten.

Talo ei ollut hääppöinen, eikä kovin hyvällä alueella. Vuokra oli kuitenkin juuri Artturille sopiva.
"Oma koti joka tapauksessa. Se on tärkeintä", Artturi vakuutteli itselleen.

Hän ei ollut koskaan ollut kummoinen ruuanlaittaja. Nytkin ruokavalio koostui pitkälti valmisaterioista, nuudeleista ja muroista.

"Pitää kai taas mennä töihin", Artturi tuumi syödessään muroillallistaan. Viimeisimmät rahat olivat menneet tapetteihin, jotka äiti oli pakottanut ostamaan. Artturista tapetit olivat turhakkeita, mutta päätyi kuitenkin valitsemaan jotain kaupan alekorista.

Töiden lisäksi Artturilla oli tiettyjä toteutettavia haluja ja tavoitteita. No, olihan suhteet työkavereihin ja naapureihin pidettävä hyvinä.

Artturi tutustui uudelleen joihinkin opiskelutovereihinsa, näiden serkkuihin, siskoihin ja jopa äiteihin. Lehtoreista puhumattakaan.

"Kyllähän sinä minua rakastat kaikkein eniten?" Eräs Monika-niminen neitokainen kyseli, kuten kaikki muutkin Artturin ystävättäret.
"Tietenkin, tipuseni", Artturi valehteli, kuten edellisilläkin kerroilla.

"Onko kaikki hyvin?" Elena kysyi veljeltään.
"Totta kai", Artturi virnisti. "Katto pään päällä, töitä ja naisia riittää. Se on tärkeintä!"

Elena huokaisi. "Et viitsisi puhua noin."
"Alat kuulostaa ihan Kerttulilta", Artturi naurahti.
"Ehkä, mutta minua todella huolettaa tuo elämäntapasi. Ei se voi toimia pitkään."

Artturi vain nauroi, mutta Elenan sanoissa näytti silti olevan perää. Eräänä vapaapäivänään Artturi oli juuri aloittamassa lounastaan, kun ovikello soi.

Pimputtajaksi paljastui Katri Kaari, nainen, jota Artturi oli tapaillut hetken ja ottanut jopa seuralaisekseen Elenan häihin. Katri oli huolestuneen näköinen, ja Artturi pyysi häntä astumaan peremmälle.

"Mikä hätänä?" Artturi kysyi, kun Katrikin oli saanut eteensä ruoka-annoksen.
"Muistatko, kun olimme sisaresi häissä?"
"Totta kai, se oli hyvä päivä."

"Entä sen kun lähdimme myöhemmin sinä iltana juhlimaan?"
Artturi muisteli ja naurahti sitten. "Osittain. Tapahtuiko silloin jotain ihmeellistä?"

Katri aukaisi suunsa sanoakseen jotain, muttei puhunut mitään.
"Kyllä sinä voit minulle kertoa", Artturi sanoi kummastuneena.
"No, sinä iltanahan tapahtui kaikenlaista.. Ja minä olen nyt raskaana."

Artturi pudotti haarukkansa. "Anteeksi kuinka? Oletko varma?"
"Totta kai minä olen varma!" Katri sanoi lujasti.

"Mitä sinä aiot tehdä?" Artturi kysyi edelleen hölmistyneenä.
"Miten niin? Pidän sen lapsen, tietenkin", Katri sanoi. "Halusin vain kertoa sinulle. Päätökseni kuitenkin pitää, olit sinä mitä mieltä tahansa."

He keskustelivat asiasta vielä hetken, mutta Katrin oli melko pian lähdettävä töihin. Artturi oli enemmän kuin yllättynyt. Hänen elämänsä oli kääntynyt päälaelleen!

Kerrottuaan perheelleen Artturi sai kasan neuvoja.
"Sinun on oltava hänen tukenaan. Odotus ei ole helppoa", Elena sanoi.
"Etkö kuunnellut terveystiedon tunneilla?" Vilja sai sanotuksi.

Kerttulille Artturi ei ollut viitsinut kertoa, mutta sisko oli kuitenkin saanut asiasta vihiä.
"Sinun on tietenkin mentävä hänen kanssaan naimisiin!"
M-P oli samoilla linjoilla. "Avioliitto olisi lapsenkin kannalta paras."

Artturi oli kauhuissaan. Ensin lapsi ja sitten pitäisi vielä mennä naimisiin! Olihan Katri mukava tyyppi, mutta loppuelämän viettäminen tämän kanssa kuulosti oudolta.

Ei Artturi ollut ajatellut menevänsä koskaan naimisiin. Tai ehkä aikaisintaan 60-vuotiaana, kun hän olisi rikastunut ja valmis asettumaan aloilleen. Ei hän halunnut mennä naimisiin nyt, alle kolmikymppisenä!

Tasan kaksi viikkoa uutisen jälkeen Artturi kutsui Katrin käymään. Aluksi he juttelivat niitä näitä varsin luontevasti, mutta Katri käänsi puheen lapseen odottamatta (ja Artturista aivan liian aikaisin).

"Siitähän sinä kumminkin halusit puhua", Katri sanoi, ja Artturin oli pakko nyökätä.
"Niin, no, olen nyt ehtinyt miettiä asiaa", Artturi puhui hitaaseen tahtiin kuin miettien tarkkaan seuraavia sanojaan.

"Olin kieltämättä yllättynyt", Artturi myönsi. "Järkyttynyt melkeinpä."
Katri odotti Artturin jatkavan.
"Tunnethan sinä minut. En minä voisi kuvitellakaan olevani isä."

"Mutta", Artturi sanoi ja piti tauon. Hän huokaisi syvään. "Miksei tästä seuraisi jotakin hyvää?"

Sitten Artturi polvistui. "Tu-tulisitko vaimokseni, Katri?"
Katri haukkoi henkeään, nauroi ja itki.

"Voi, tulen minä!" Katri vastasi, ja ihaili sitten halpaa, mutta sitäkin kauniimpaa sormusta. "Meistä tulee maailman onnellisin perhe!"

Katri hyppäsi Artturin syliin nauraen. Nyt Artturi tiesi tehneensä oikean ratkaisun.

Katri ei oikein välittänyt juhlien keskipisteenä olemisesta, ja Artturi oli laiska järjestämään juhlia, joten sukulaisten harmiksi Artturi ja Katri vihittiin vaatimattomasti maistraatissa.

Aviomiehen ja isän rooli istui Artturille yllättävän hyvin. Hän oli tottunut olemaan huomaavainen, flirttaileva ja hellä, ja Katri oli nyt hänen jakamattoman huomionsa kohde. Aluksi Katri oli ollut hyvin otettu, mutta kuukauden jälkeen joka päiväiset ruusukimput tuntuivat jo ahdistavilta.

"Moni nainen olisi kateellinen tuollaisesta kohtelusta!" Elena naurahti. Hän vieraili usein tuomassa ylijääneitä ruokia siitä ravintolasta, jossa työskenteli.
"Tiedän", Katri sanoi hieman häpeissään.

"Minun pitänee vain puhua hänelle", Katri jatkoi ja nauroi jo sitten. Oli hänelläkin ongelmansa!
"No, oletteko jo miettineet nimiä?" Elena kysyi uteliaana.

"Ei, emme me oikeastaan ole", Katri tunnusti.
"No, sitten minun on lainattava teille meidän nimikirjaamme", Elena keksi. Hän oli vasta samalla viikolla saanut tietää odottavansa kolmatta lastaan.

Eipä sitä nimeä päätetty ennen lapsen syntymää. Artturi oli vielä töissä, mutta Katri selvisi synnytyksestä omin avuin.

Katri halusi nimetä vauvan heti ja pieni poikavauva sai nimekseen Aaron.

Aaron oli tietenkin kalvakka iholtaan, ja silmät olivat täsmälleen yhtä siniset kuin Katrinkin, mutta kulmakarvojen vaalea väri kummastutti.

Ilmeisesti vaalea hiustenväri oli hypännyt sukupolven yli ja periytyi isänisältä.
"On se silti kumma", Artturi päivitteli.

Perheensä kuopuksena Artturi ei oikein tiennyt lastenhoidosta tuon taivaallista, mutta halusi oppia. Hän lainasi kirjaston kaikki lastenkasvatuskirjat ja luki ne useampaan kertaan.

Kaikkea ei voinut kirjoista oppia, mutta ainakaan Artturi ei yrittänyt syöttää Aaronille mitään haitallista.

"Miksiköhän minä pelkäsin sinua?" Artturi kyseli pojaltaan jatkuvasti. Aaron ei tietenkään osannut vastata kuin jokeltamalla.

Katri oli ostanut läheisestä marketista kakun Aaronin syntymäpäivää varten. Aaron naureskeli iloissaan.

"Oh hoh!" Katri yllättyi, kun Aaron ponkaisi ilmaan kasvaakseen.

Aaron oli kasvaessaan tietenkin varsin sympaattinen.

Kuten tavallista, vanhemmat eivät olleet poikansa hiusvalintaan tyytyväisiä, ja vaihtoivat kampauksen tilaisuuden tultua.

Aaron oli vanhempiensa silmäterä, jota he eivät mielellään jättäneet hetkeksikään silmistään. He eivät myöskään luottaneet ulkopuolisiin lastenhoitajiin, vaan järjestelivät työvuoronsa niin, että jompi kumpi oli aina kotona.

Artturi halusi opettaa pojalleen kaikenlaista tarpeellista. Niinpä hän kulutti päiväkausia Aaronin kävelyharjoituksiin.

"Etkö sinä haluaisi jo kävellä?" Artturi kysyi pojaltaan, joka mieluummin konttaili ympäriinsä.

Kaiken kaikkiaan Artturin ja Katrin elämä sujui mitä parhaiten. Rahaa ei ollut liikaa, mutta he eivät antaneet sen häiritä. Kodinhoitokin sujui ilman riitoja.

"Kyllä Artturikin käskemättä siivoaa", Katri kertoi, "mutta hän on niin huolimaton, että hoidan homman mieluummin itse."

Aaron kasvoi lapseksi, kun sitä vähiten odotettiin.

Aaron oli varsin hurmaava nuorimies.

Hänen huoneensa sisustettiin uusiksi saman tien. Huonekalut oli saatu alennusmyynnistä eivätkä ne olleet kovin tyylikkäitä, mutta Aaron oli niihin tyytyväinen.

"Kiitos, että halusit mennä kanssani naimisiin", Katri sanoi usein.
"Kiitos itsellesi, että vastasit silloin myöntävästi", Artturi vastasi.

Sen jälkeen kun Aaron oli kasvanut isommaksi Artturi oli alkanut tuntea itsensä vanhaksi.
"Tai ehkä en vanhaksi", Artturi tarkensi. "Enemmänkin kypsemmäksi."
Sen vuoksi hän leikkasi hiuksensa vähän miehekkäämmin ja antoi usein pienen sängen kasvaa.

Artturi alkoi myös miettiä uuden, vakituisen työpaikan hakemista.
"Olisi helpompaa, jos minulla säännölliset työajat", Artturi selitti.
"Ja palkka", Katri, joka oli samaa mieltä, sanoi.

Ensimmäinen työpäivä sujui hyvin, ja uudet kollegat ottivat Artturin hyvin vastaan. Palkka ei ollut kummoinen, mutta työajat sopivat, ja Artturi saattoi hakea Aaronin koulusta lähes päivittäin.

"Hei", sanoi eräs työtovereista. "Olen Saara. Olen myös uusi täällä. Tai, no, aloitin kuukausi sitten."
"Hauska tavata", Artturi sanoi ja esitteli itsensä vielä varmuuden vuoksi.

"Olen ehkä aloittelija", Saara kertoi, "mutta tiedän kaikenlaista."
Saara istuutui Artturin viereen. "Voit kysyä minulta mitä tahansa. Siis aivan mitä tahansa", Saara sanoi ja katsoi Artturin silmiin tutkivasti.

Saara oli hyvin viehättävä, ja pieni osa Artturista olisi mielellään repinyt hänet syliinsä ja riisunut millisekunneissa, mutta Artturi pysyi tyynenä. "Kiitos, mutta minulla ei taida olla mitään kysyttävää."

"Vai niin", Saara sanoi tylymmin kuin oli tarkoittanut ja nousi ylös. "Jos sinulla on joskus kysyttävää, voit aina kääntyä minun puoleeni."
Artturi pudisti päätään.

"Isä?"
Artturi säpsähti ja huomasi istuvansa ruokapöydän ääressä poikansa seurassa. "Niin Aaron?"

"Etkö sinä kuunnellut yhtään mitä minä sanoin?" Aaron kuulosti ärsyyntyneeltä.
"No, minä tuota", Artturi takelteli. Hän oli miettinyt Saaran kirkkaita silmiä ja sanoja. Olisiko Artturilla sittenkin jotain kysyttävää? "Mietin vain, mitä hankin sinulle syntymäpäivälahjaksi..."

"Mitä?! ihanko totta?" Aaron oli hetkessä paremmalla tuulella. "Saanhan PeliAsema kolmosen? Ole kiltti, isä."
"Se on yllätys", Artturi sanoi virnistäen, mutta päätti samalla, ettei ostaisi PeliAsema kolmosta. Hänellä olisi tuskin varaa ykköseenkään.

"Upeaa", Aaron sanoi ja hymyili. Hän selvästi mietti jo, mitä pelejä ostaisi ensimmäisenä.
Artturi huokaisi. Hänen pitäisi lopettaa Saaran ajattelu siihen paikkaan.

Johtoporras halusi pitää alaisensa tyytyväisinä, ja Artturi tovereineen sai viettää viikonlopun kylpylässä. Aaron olisi tietenkin halunnut mukaan, ja Artturi lupasi, että perheen kesken mentäisiin kylpylään kesällä.
Saara ei ollut luovuttanut. Hän oli huolehtinut, että muut olivat saunomassa, ja jäänyt Artturin kanssa kaksin poreammeeseen.

Artturi tiesi, että hänen olisi pitänyt mennä saunaan muiden seuraksi, mutta jokin sai hänet jäämään porealtaaseen.
"Niin, mikäs meillä tässä ollessa?" Saara hymyili ja katseli Artturia pitkien ripsiensä lomasta.

Joskus kauan sitten Artturi ei olisi aikaillut saati miettinyt, vaan olisi muhinoinut Saaran kanssa jo ensimmäisenä työpäivänään.
"Minä olen naimisissa, minä olen naimisissa", hän toisteli mielessään. "Rakastan Katria, enkä halua pettää hänen luottamustaan."

"Voi", Saara sanoi hyvin teatraaliseen sävyyn. "Olkain putosi. Nostatko sen ylös?"
Artturi piti naamansa peruslukemilla. "Ky-kyllähän sinä saat sen itsekin nostettua."
Saara katsoi häntä vielä kysyvästi, mutta nosti olkaimen sitten itse.

Hetken he istuivat hiljaisuudessa. Saara oli ensimmäinen, joka puhui. "Kyllä me molemmat tiedämme, että -"
"Minä olen naimisissa", Artturi sanoi varsin vihaiseen sävyyn.

"Ei se ole miehiä aiemminkaan estänyt", Saara sanoi nokkavasti ja odottaen ilmeisesti anteeksipyyntöä.
Artturi ei sanonut mitään, vaan nousi altaasta ja käveli tiehensä.

"Onko kaikki hyvin?" Katri kysyi maanantai-iltana.
"Häh? Miten niin?" Artturi vastasi kysymyksellä. Hän oli taas vaipunut ajatuksiinsa.
"Olet ollut niin mietteliäs", Katri selitti, "sen kylpyläreissun jälkeen."

Katrin äänensävy ei ollut syyttävä, enemmänkin huolestunut.
"Miksi hän luottaa minuun niin paljon, vaikka tietää millainen olin nuorempana?" Artturi mietti.

"Minä niin rakastan sinua", Katri sanoi kuin vastatakseen Artturin ajattelemaan kysymykseen.
"Niin minäkin sinua", Artturi kuiskasi ja yritti olla ajattelematta muuta kuin Katria.

Kaikki oli vielä hyvin, mutta Artturia pelotti. Tuhoaisiko hän jonain päivänä tämän kaiken, koska ei mahtaisi itselleen mitään?

Artturin itsehillintä joutui taas koetukselle, kun koko työporukka juhli pomon syntymäpäiviä eräässä ravintolassa. Artturi vältteli työtovereitaan ja lauleskeli yksikseen karaokea.

Nälkä tietenkin yllätti, ja istuttuaan pöytään Artturi huomasi saaneensa seuraa. Artturin olisi pitänyt jo kauan sitten tehdä selväksi, ettei voinut olla missään tekemisissä Saaran kanssa.

Jokin kuitenkin esti häntä tekemästä niin. Jokin, joka tuntui voimistuvan ja joka saattaisi pian saada yliotteen Artturista.
"No, mitäs sanot? Tanssitaanko?" Saara kysyi, kun Artturi oli saanut syötyä ja nauttinut muutaman viinilasillisen.

"Mikäs siinä", Artturi sanoi.
Ja niinhän he tanssivat. Kömpelösti ja nauraen, mutta Artturi ei voinut olla huomaamatta Saaran tutkivaa ja varsin lumoavaa katsetta.

Seuraava kappale vaihtui ja se oli niin hidas, että Artturi oli jo lähteä istumaan baarin puolelle, mutta Saara pysäytti hänet.
"Odota."

Artturi ei uskaltanut hengittää. Hän kääntyi ja näki Saaran anovan ilmeen. Artturi oli vaiti ja tuijotti Saaraa, joka kohotti kätensä sivelläkseen Artturin poskea.

Artturi tarttui Saaran käteen ja veti sen pois kasvoiltaan, muttei päästänyt heti irti. Hän ei tiennyt kuinka kauan hän seisoi siinä, Saaran käsi omassaan, mutta lopulta hän nosti katseensa, pudisti päätään ja päästi Saaran käden irti.

Hän käveli ulos ravintolasta, eikä katsonut taakseen. Saara ei seurannut häntä, eikä huutanut perään. Tavallaan Artturi toivoi, että Saara olisi.

Artturi ei jaksanut mennä kotiin. Hän halusi miettiä. Oliko perhe-elämä sittenkään häntä varten? Pitäisikö vain luovuttaa ja palata entiseen elämäntyyliin?

Mitä Katri sanoisi? Tai Aaron? Vanhemmat olisivat tietenkin pettyneitä, ja Artturi pystyi kuvittelemaan Kerttulin saarnaavan siitä kuinka Artturi teki elämänsä virheen.

Artturi vietti koko päivän kaupungilla mietiskellen, ja meni kotiin vasta illalla, kun toivottavasti Katri ja ainakin Aaron olisi jo nukkumassa.

Heti oven avattuaan Artturi sai huomata, että vaivihkainen sisääntulo ei onnistunut.
"Hei", hän onnistui sanomaan, kun Katri henkäisi ja oli pudottaa lautasen kädestään.

"Missä sinä olet ollut?" Katri kysyi huolestuneena. "Olemme olleet huolissamme... Melkein soitin jo poliisille... Et vastannut kännykkääsi..."
"Ai. Se on kiinni. Akku loppui", Artturi sanoi apeasti.

"Onko jotain sattunut?" Katri kysyi hädissään ja tutkaili Artturia katseellaan. Artturi oli varma, että Katri näkisi hänen lävitseen, mutta tämä ei sanonut mitään.
"Minun pitäisi kertoa yksi juttu", Artturi sanoi hiljaa. "Minä en -"

"Ai niin!", Katri keskeytti muistaessaan erään asian. "Eräs työtoverisi kävi täällä kysymässä sinua."
"Niinkö?" Artturi kysyi uteliaasti.

"Kyllä. Joku nuori tyttönen, Sari tai Saana tai -"
"Saara."
"Juu, aivan! Olit kuulemma lainannut hänelle sateenvarjoa ja hän kävi palauttamassa sen, koska hän on muuttamassa eikä tule töihin enää."

Sateenvarjoa? Ei Artturi ollut koskaan lainannut sateenvarjoa kenellekään.
"Ja sitten hän kiitteli ja kehui sinua. Sanoi, että olit paras esimies, jota hänellä on koskaan ollut. Ja, että minä olen maailman onnellisin nainen, kun olen naimisissa kanssasi. Hän taisi olla vähän ihastunut sinuun", Katri kiusoitteli.

Artturi yritti näyttää kiusaantuneelta ja sitähän hän olikin, tosin eri syystä kuin Katri oletti. "Ai niinkö hän sanoi?"
Miksi ihmeessä Saara kävisi juttelemassa Katrin kanssa? Eikä hän ollut edes yrittänyt tuhota heidän avioliittoaan.

"Kyllä. Hän oli pahoillaan, kun oli niin kiireinen", Katri kertoi. "Hän oli tosiaan muuttamassa ja lähtee jo tänä iltana."
Artturi hymyili. Oli Saarassa ollut sittenkin jotain hyvää.

"Oliko sinulla jotain asiaa?" Katri kysyi sitten. "Anteeksi, että keskeytin -"
"Ei se ollut yhtään mitään tärkeää", Artturi keskeytti vuorostaan. Ei häntä kiinnostanut enää yhtään villi poikamieselämä.

"Minä rakastan sinua, tiedäthän sinä sen?" Artturi sanoi vilpittömästi.
Katri nyökkäsi. Artturi hymyili, sillä tämä tuntui juuri oikealta. Perhe-elämä se juuri oli häntä varten.