En ole aiemmin kirjoittanut mitään "viime osassa tapahtui" -osiota, mutta ajattelin tästä lähtien tehdä niin. :)

Viime osassa tapahtunutta:
Annukka ja Veronika onnistuivat vihdoin lapsen hankkimisessa. M-P:n kuolema varjosti häitä, mutta juhlista tuli silti onnistuneet. Annukka synnytti pojan ja seuraavan perijän, Peten. Pete ei kuitenkaan jäänyt parin ainokaiseksi, sillä Veronikan onnistui saada adoptiohakemus läpi, ja perheeseen liittyi myös toinen poika, Leo.
Nyt vilkkaat lapset lähestyvät teini-ikää ja aiheuttavat vanhemmilleen huolta sitä enemmän, mitä vanhemmiksi kasvavat...


***



Artturin terveydentila oli vaihdellut hurjasti viime aikoina. Nyt mies oli jo paremmassa voinnissa ja hän oli kutsunut sisarensa syömään, kun tähän oli vielä mahdollisuus.
Sen jälkeen kun sairaanhoitajien toimintaa oli päivitelty, ja Kerttuli oli vannottanut Artturia syömään terveellisemmin, Artturin Katri-vaimo onnistui vaihtamaan puheenaihetta.



"Kuulin, että tyttärenpoikasi on varsin... vallaton", Katri sanoi Elenalle, ja Kerttuli katsoi tätä kysyvästi.
Elena huokaisi. "Nykyajan opettajat vain ovat herkkänahkaisia."





"Pete nyt vain halusi esitellä opettajalle löytämäänsä hämähäkkiä", Elena jatkoi. "Ja opettaja ei pitänytkään siitä, vaan syytti Peteä säikyttämisestään. Ei se tosin ollut ensimmäinen kerta."
"Mitä tarkoitat?" Kerttuli kysyi nopeasti.



"Pete on kuulemma tuonnut ötököitä luokkaan aiemminkin, joten hän on täysin tietoinen siitä, miten opettaja asiaan suhtautuu", Elena jatkoi ja pudisti päätään. "Annukka kutsuttiin kouluun kuuntelemaan opettajan nuhtelua."



"Opettaja oli kummissaan, sillä Peten arvosanat ovat huippuluokkaa - paitsi käytösnumero, joka on juuri ja juuri välttävä", Elena huokaisi. "Voitte vain kuvitella, millaisen läksytyksen poika sai."



"Ja hämähäkit ovat sen jälkeen jääneet luokan ulkopuolelle", Katri sanoi kysyvästi ja kohotti kulmiaan.
"Minun tietääkseni", Elena hymähti.



Veronika suhtautui Peten touhuihin kuten Elenakin, ei liian vakavasti.
"Pete on fiksu poika, kyllä hän oppii virheistään", Veronika sanoi Annukalle, kun tämä hermoili pojan kasvatuksesta.



Vaikka eläkkeelle jääneet Elena ja Klemetti olivatkin päivät kotona, Veronika oli ottanut vapaata töistä huolehtiakseen lapsista.



Hän vei ja haki lapset koulusta, valmisti välipalaa ja auttoi läksyissä tarpeen mukaan.



Pete tapasi isäänsä Arvia silloin tällöin. Arvi oli muuttanut hieman kauemmas, mutta kävi yhä kaupungissa tapaamassa ystäviään. Yleensä hänellä oli silloin aikaa tavata poikaansa.



Pete viihtyi Arvin seurassa. Arvilla ei ollut mitään tietoa Peten kolttosista ja tämä puhui Petelle kuin vertaiselleen - ei niin kuin pienelle lapselle.



Arvi suhtautui poikaan isällisesti, mutta korosti aina sitä, ettei ollut virallisesti tämän vanhempi.
"Miten teillä menee koulussa?" Arvi kysyi, ja Pete vakavoitui.
"Äiti on kertonut sinulle, vai mitä?" Pete kuiskasi ja ajatteli äitinsä pettäneen hänen luottamuksensa.



"Mistä?" Arvi oli selvästi ihmeissään.
Äiti ei varmastikaan ole kertonut hänelle, hienoa, Pete päätteli ja hymyili sitten aurinkoista tekohymyä. "Siis sitä, että minä sain luokan parhaan todistuksen..."



"Sianpääkö oli ensimmäinen presidentti?" Leo varmisti ennen kuin kirjoitti nimen vihkoonsa, ja Elena-mummi nyökkäsi varmana.
"Oli hän", hän sanoi ja kyseli sitten seuraavaa kysymystä.



Sosiaalisena tyyppinä Leo teki mielellään läksyjä isoäitinsä kanssa. Elenalta sai erilaisia näkemyksiä kuin äidiltä, ja historian tehtäviin sai tarkempia vastauksia kuin kirjasta. Olihan mummi elänyt jo silloin ennen vanhaan!



Pete ei olisi oikeastaan tarvinnut apua läksyjen tekoon, mutta antoi ukkinsa mieliksi tämän olla mukana. Klemetin yleissivistys oli kuitenkin jäänyt viime vuosina vähemmälle käytölle, joten Pete opetti enemmänkin isoisäänsä kuin päinvastoin.



"Isoisä", Pete sanoi hyvin muodollisesti ja kärsivällisesti. "Ei pingviinejä ole Pohjoisnavalla! Ei ole koskaan ollutkaan."
"Kyllä minun nuoruudessani", Klemetti mutisi hölmistyneenä.



Annukan ensimmäinen lastenvaatemallisto oli ollut menestys, ja suuren kysynnän vuoksi hänen oli ollut suorastaan pakko jatkaa lastenvaatteiden parissa.



Toinen mallisto oli viimeistä silausta vaille valmis, ja Annukan oli vielä löydettävä mallit näytöksiin. Kaunialan mallinalut olivatkin halukkaita kokeilemaan kykyjään.



"Voisikohan minusta tulla isonakin malli?" Eräs tytöistä kyseli.
"Hyvinkin mahdollista", Annukka sanoi. "Malleilta vaaditaan kuitenkin pituutta, joten joudut odottamaan vielä jonkin aikaa."



Leoa vain nauratti se, kuinka monet hänen luokkatovereistaankin halusivat malleiksi. Häntä ei moinen jaksanut kiinnostaa.



Kuka kumma muka halusi vapaaehtoisesti kävellä edestakaisin jotakin lavaa ja vaihtaa vaatteita hirmuista vauhtia?



Mallielämä ei ollut myöskään Peten mieleen, ja hän vietti aikaa isoisoisänsä minigolfia pelaten.



Harjoitus oli tuottanut tulosta, ja peli alkoi sujua jo varsin hyvin. Ehkäpä hän saisi pelin avulla jonkin stipendin, kun olisi aika lähteä yliopistoon.



Koska Pete ei erityisemmin tykännyt pelata konsoleilla, Leo kävi naapurissa pelaamassa serkkunsa kanssa. Tinolla oli sitä paitsi markkinoiden paras pelikone.



"Miten sinä aina voitat?" Tino kysyi hieman närkästyneenä.
"En tiedä", Leo nauroi, kun hänen pelihahmonsa tanssi ruudulla voitontansssia.



"No olkoon", Tino huokaisi. "Haluatko kokeilla sitä rallipeliä? Siinä on aika vaikeita tasoja..."
"Totta kai", Leo sanoi. "Mutta älä odota voittavasi!"



Aika kului, ja alakoulua oli yhä vähemmän jäljellä.
"Minua pelottaa mennä yläkouluun", Leo sanoi ja irvisti. "Vaikka siihen onkin vielä aikaa..."



"Miksi?" Pete kysyi kummastuneena. "Yläkoulussa on tuhat kertaa hauskempaa, vaikka läksyjä on vähän enemmän."
"Yläkoululaiset ovat pelottavia", Leo tunnusti ja naurahti hiljaa.



Pete tuhahti. "Ne ovat pelottavia nyt, mutta eivät sitten kun olet yksi niistä. Ja jos joku alkaa aukomaan päätään, niin minä kyllä näytän niille. Sanot vain."
"Kiitos", Leo sanoi irvistäen. "Katsotaan nyt, tarvitsenko apua."



Leon tavoin myös Annukka oli huolissaan lasten vanhenemisesta.
"Onko siitä jo yli kymmenen vuotta?" Annukka sanoi melkein kauhuissaan, kun hän mietti kuinka vanha Pete jo olikaan.



"Kyllä", Veronika naurahti. "Me olemme jo varsinaisia mummeleita. Keski-ikäisiä!"
"Hui", Annukka sanoi ja hihitti sitten. "En ole edes huomannut vanhenneeni."



"Niin kai, kun mietit vain lastesi kasvua", Veronika hymähti ja tutkaili Annukan kasvoja. "Et sinä kovin vanhalta näytä."
"Ai, kiitoksia", Annukka sanoi ja naurahti huvittuneesti.



Sitten kuluivat ne vuodet, joiden aikana Pete ja Leo jättivät lapsuuden leikit taakseen ja alkoivat valmistautua aikuisuuden haasteisiin.



Petestä kasvoi oikein menevä nuorimies. Hän oli puhelias, rohkea ja urheilullinen ja hän oli tyttöjen mieleen enemmän kuin ujot ja lapselliset luokkatoverinsa.



Pete oli otettu saamastaan huomiosta, muttei oikein jaksanut vastata huomionosoituksiin. Oli hänellä parempaakin tekemistä kuin flirttailla joka tytön kanssa.



Leo oli yhä pojista se rauhallisempi. Hänellä oli omat ystävänsä eikä hän ollut tarvinnut Peten apua kiusaajien kanssa.



Leo toimi koulunsa oppilaskunnan hallituksessa. Hänelläkin oli omat ihailijansa, mutta kiireiltään Leo ei ehtinyt treffeille.



Pete oli seurustellut jo muutaman kuukauden luokkatoverinsa Minervan kanssa. He olivat kovin ihastuneita, mutta vanhemmilleen he eivät olleet vielä kertoneet.



"Pitäisikö meidän?" Minerva kysyi, kun asia oli taas tullut esille.
"Sinä kyllä tiedät, miten he suhtautuvat", Pete sanoi apeasti. 



"Niin, mutta on joudun valehtelemaan menoistani jatkuvasti", Minerva huokaisi. "Se ei ole mukavaa."
"Tiedän", Pete myönsi. "Kaipa meidän pitää kertoa heille."



"Ehkä he eivät suutu", Minerva mietiskeli. "Ehkä he ymmärtävät."
"En menisi vannomaan", Pete tuhahti ja suuteli sitten Minervaa.



He eivät kuitenkaan saaneet kerrottua seurustelustaan vanhemmilleen ja jatkoivat asian salailua.



"Eihän sinun äitisi ole kotona?" Minerva varmisti, kun he olivat viettämässä iltaa Peten kotona.
"Ei, eivätkä vanhuksetkaan", Pete vakuutti. "Leo tekee läksyjään ylhäällä, mutta ei hän meitä häiritse."



"No hyvä", Minerva huokaisi. "Tämä tilanne on niin hankala! Mutten uskalla silti kertoa äidille..."
"Ei meillä ole mitään hätää", Pete ehti sanoa juuri, kun kuuli etuoven aukeavan.



Annukka oli tullut kotiin aiemmin kuin oli aikonut.
"Voi ei", Pete kuiskasi nähdessään äitinsä järkyttyneen ilmeen. Minerva näytti pelästyneeltä ja hän luikahti nopeasti takaovesta kuistille.



"Pete! Tuohan on minun serkuntyttöni", Annukka henkäisi ja katsoi poikaansa kysyvästi.
"Kyllä minä sen tiedän", Pete vastasi naama peruslukemilla. "Ja minun tyttöystäväni. Ei se ole mahdoton yhtälö."



"Te olette sukulaisia", Annukka yritti selittää. "Ette te voi seurustella!"
"Kaukaisia sukulaisia", Pete tarkensi ja pyöräytti silmiään. "Siinä ei ole mitään pahaa."



"Se on väärin", Annukka puuskahti. Eikö poika nyt voinut vain ymmärtää?
"Ei kelpaa perusteluksi", Pete tokaisi ja lähti sitten Minervan perässä ulos.



"Kuulitko jo, miten äitini suuttui kun kuuli, että Pete seurustelee Minervan kanssa?" Leo kysyi Tinolta, kun he olivat kaupungilla pelaamassa.
"Joo, hänhän yrittää erottaa heidät", Tino sanoi pyöräyttäen silmiään. "Ikään kuin se onnistuisi."



"Sinäpä sen sanoit", Leo naurahti. "He ovat molemmat niin itsepäisiä, että tuo taistelu kestää ikuisesti."
"Entä Veronika?" Tino kysyi.



"Hän luottaa Peteen ja yrittää rauhoitella Annukkaa", Leo huokaisi. "Mutta ei se ota onnistuakseen."
"Entä Lyydia-täti?" Tino kyseli ja jatkoi pelaamista. Lyydia-täti oli Minervan äiti.



"Eihän ainakaan ole erityisen tyytyväinen tilanteeseen", Leo kohautti hartioitaan. "Pete ei halua puhua asiasta, ja muutkin välttelevät siitä puhumista."



"Mutta toistaiseksi Pete aikoo jatkaa seurustelua", Leo hymähti. "Eivätkä vanhemmat voi heille oikeastaan mitään."
"Minä olen kyllä Peten puolella", Tino vakuutti, ja Leo virnisti.
"Pitääpä kertoa hänelle", hän sanoi.



Silloin kun Petellä meni sukset ristiin vanhempiensa kanssa, hän meni yöksi isänsä luokse. Viime aikaisten riitojen jälkeen hän oli viettänyt Arvin luona jo viikon.



"Hmm", Arvi sanoi mietiskellen. "Eikö sinun kannattaisi puhua vanhempiesi kanssa?"
"Ei se mitään auta", Pete tuhahti. Miksi Arvinkin piti alkaa kyselemään?



"Emme me pysty puhumaan mistään ilman, että rupeamme riitelemään", Pete huokaisi.
"En minä voi majoittaa sinua ikuisesti", Arvi sanoi apeasti.



"Minä voin maksaa vuokraa. On minulla rahaa –" Pete aloitti, mutta Arvi keskeytti hänet.
"Ei se ole rahasta kiinni. En vain halua teidän etääntyvän", Arvi sanoi topakasti. "Viikonloppuun mennessä saat mennä kotiisi."



Peten kotiinpaluu ei kuitenkaan sujunut ongelmitta.
"Et voi tiuskia Annukalle niin", Veronika sanoi Petelle, sillä tämä oli aamulla riidellyt äitinsä kanssa.



"Hänen ei itse pitäisi tiuskia minulle", Pete sanoi silmiään pyöräyttäen.
"Ei tietenkään pitäisi", Veronika huokaisi luovuttaen. "Mutta älä haasta riitaa hänen kanssaan."
Pete ei kuitenkaan ollut valmis lopettamaan. "Kuka sinä olet minua määräämään?"



"Ethän sinä edes ole oikea äitini", Pete sanoi rauhallisella äänellä, jolla joku olisi voinut kommentoida säätilaa. Veronikaan valitut sanat iskivät kuitenkin kuin sata puukoniskua. Niitä sanoja hän oli pelännyt, muttei ollut uskonut kuulevansa.



"Minä", hän aloitti, mutta oli liian järkyttynyt jatkamaan.
"Joten älä määräile minua", Pete lisäsi kylmän nenäkkääseen sävyyn ja oli kuin ei olisi huomannut Veronikassa aiheuttamaansa reaktiota.



Pete jätti Veronikan tuijottamaan tyhjyyteen. Outo kylmyys ympäröi Veronikaa, eikä hän kyennyt menemään pojan perään. Kesti hetken ennen kuin hän pystyi itkemään. Veronika vetäytyi huoneeseensa ja yritti koota ajatuksiaan.



"Mitä ihmettä täällä tapahtuu?" Annukka huudahti, kun hän huomasi lattialla kyhjöttävän Veronikan.



Veronika katsoi surumielisesti Annukkaa ja kertoi tapahtumista. Annukka kuunteli totisena ja halasi Veronikaa pitkään.



Hän laittoi voipuneen Veronikan nukkumaan ja meni sitten kyselemään pojaltaan selitystä.
"Pete! Avaa ovi!" Annukka huusi. Hän oli enemmän kuin raivoissaan, sillä Pete oli nyt mennyt liian pitkälle.



"Enkä", Pete sanoi. "Jos sinulla on jotain asiaa, niin saat puhua oven läpi!"
"Älä viitsi olla lapsellinen", Annukka kivahti. Sitten hän yritti rauhoittua. "Mikä ihme sinua oikein vaivaa? Miten voit sanoa sellaista Veronikalle? Kyllä hän on sinun äitisi!"



Pete huokaisi syvään. Hän tiesi, ettei riitelyä kannattanut jatkaa, eikä se ollut edes hauskaa. "Tiedän. Minä vain suutuin niin paljon, etten ajatellut sanojani. Olen pahoillani."
"Veronika on se, jolta sinun pitää anteeksiantoa pyytää", Annukka sanoi lujasti. "Hän järkyttyi todella pahasti."



Pete mietti sanojaan hetken ja meni sitten pyytämään anteeksi.
"En tiedä mikä minuun meni", hän huokaisi pahoillaan. Veronika nyökkäsi.



"En oikein voi odottaa sinun antavan anteeksi", Pete sanoi hiljaa ja vilpittömästi.
"Kyllä sinä saat anteeksi", Veronika lupasi. "Kunhan vain et sano niin enää koskaan."



"En enää ikinä", Pete sanoi ja melkein itki helpotuksesta. Sitten Veronika halasi häntä hyvin lämpimästi.



Riidan jälkeen elämä jatkui melkeinpä rauhallisissa merkeissä. Annukka saattoi väitellä Peten epämieluisasta tyttöystävästä, mutta suuria riitoja ei saatu aikaiseksi.
"Hyvä vain", Leo totesi.



"Tietenkin asioista pitää puhua, muttei riitely auta mitään", hän jatkoi.
"Milloin sinusta oikein tuli vanhempi ja viisaampi veli?" Pete naurahti muka närkästyneenä.



"Katson vain asioita eri perspektiivistä", Leo sanoi ja kohautti olkiaan.
"Niin kai sitten", Pete virnisti. "Olet sinä oikeasti ihan fiksu."
"Kiva tietää", Leo naurahti.



Vaikka Leo oli yrittänyt puolustaa isoveljeään, ei hän ollut puhunut tämän kanssa kunnolla aikoihin. Oli hauskaa pitkästä jutella ja jakaa arkisiakin asioita oman veljen kanssa.



"Onneksi äiti ja muut eivät enää yritä erottaa teitä", Leo hymyili.
"Niinpä", Pete sanoi. "Ehkäpä hekin viimein tajusivat, ettemme ole ihan tyhmiä."



Samaan aikaan Annukka oli soittamassa tärkeää puhelua.
"Asialle on tehtävä jotain mitä pikimmiten!" Hän sanoi kiivaasti, mutta hiljaa, ettei kukaan kuulisi.



"Tiedän", vastasi Lyydia, joka oli linjan toisessa päässä. "Se ei voi jatkua enää."
"Meidän pitää tavata ja tehdä suunnitelma", Annukka sanoi vilkuili koko ajan ovelle.



"Ja nopeasti", Lyydia sanoi napakasti. "Tilanne on sietämätön! Ties milloin tyttäreni on raskaana ja –"
"Tuntuu vain inhottavalta toimia heidän selkänsä takana", Annukka kuiskasi katuvalla äänellä.



"Tämä on heidän parhaakseen. Kaikkien parhaaksi", Lyydia vakuutti, vaikka kuulosti itsekin hieman epävarmalta.
"Aivan", Annukka sanoi ja nielaisi. Tämä oli hyvä idea, olihan?


***

Tämä osa on vähän normaalia lyhyempi, mutta se onkin puolikas siitä osasta, jota alunperin suunnittelin. Huomasin kirjoittaessani, että kuvia oli jotain 160. Ja kaikkia kuvia ei vielä oltu otettu... Se tuntui tosi paljolta, joten jaoin osan kylmästi kahtia.

Pete on jostain syystä tosi mielenkiintoinen hahmo... Kusipäisiä hahmoja on vain paljon helpompi kirjoittaa kuin kilttejä :-P
Todellinen ongelmalapsi, voiko käytösnumero edes olla välttävä (= 5)?

Innostuin vähän muokkaamaan kuvia :D Tai ei niin vähääkään. Osa kuvista ei olisi muokkausta kaivannut, mutta muuten ne eivät olisi sopineet joukkoon.

Ja kun tässä ei nyt tule perijä-äänestystä, niin teen jonkun toisen äänestyksen jossain vaiheessa... Katsoo nyt minkälaisen. Ideoita voi laittaa, jos on hyviä :)

Eli seuraavaksi onkin luvassa vielä Peten teinielämää, ja vasta sitten Tessan ja Anitan perheitten vuoro. Seuraava osa tulee kuitenkin melko pian, koska se on jo aika valmis. Ja Tessa ja Anita -osaakin on jo aika paljon kuvattuna.

Ja olisi taas kiva saada kommentti tai pari :)


***