Viime osassa tapahtunutta:
Peten käytös kummastuttaa hänen vanhempiaan. Pete alkaa seurustella pikkuserkkunsa kanssa ja saa vanhempansa sotajalalle. Leo ei osaa valita puoltaan ja etääntyy veljestään. Vakavan riidan jälkeen Pete solmii rauhan vanhempiensa kanssa ja kaikki näyttää olevan hyvin. Annukka on kuitenkin suunnittelemassa jotain poikansa seurustelun estämiseksi...

***



Nyt kun vanhemmat eivät kovaäänisesti vastustaneet seurustelua, Pete ja Minerva tapasivat paljon useammin. He jopa uskalsivat olla kotona silloin, kun vanhemmatkin olivat.



"Olen niin tyytyväinen", Minerva sanoi. "Pelkäsin, että tämä olisi muuttunut rumaksi."
"Ei puhuta vanhemmista, jooko?" Pete ehdotti ja siirsi kätensä Minervan ympärille.



"Ei puhuta ollenkaan. Yhtään mistään", Minerva hihitti ja katseli unelmoivasti Peten silmiin. Vanhemmat näyttivät haudanneen sotakirveensä, ja kaikki oli hyvin.
Liiankin hyvin, Pete ajatteli synkästi, mutta päätti olla murehtimatta.



Hänen pitäisi vain iloita nyt, kun se oli vielä mahdollista. Ei sitä koskaan tiennyt, mitä elämä toisi tullessaan.



Annukka ja Lyydia olivat keskustelleet jo useasti lastensa suhteesta, mutta he eivät olleet saaneet aikaan suunnitelmaa. Kumpikaan ei halunnut muuttaa pois, lasten koulun vaihtaminen ei auttaisi eivätkä kiellot olleet auttaneet aiemminkaan.



Lisäksi Pete ja Minerva vaikuttivat vastuuntuntoisilta ja ikäisiksiin kypsiltä. Tekisivätkö he jotain hölmöä? Ehkä heidän pitäisi vain antaa olla yhdessä...



"En olisi uskonut", Tino sanoi, kun Leo oli kertonut hänelle perheillallisesta, johon Minervakin oli osallistunut.
"Niinpä. Oletko jo päättänyt ehdokkuudestasi?" Leo vaihtoi puheenaihetta.



Tino oli aiemmin kertonut pyrkivänsä oppilaskunnan hallituksen puheenjohtajaksi. "Joo, ilmoittauduin eilen."
"Saat ainakin minun ääneni", Leo vakuutti. "Meidän täytyy tehdä sinulle hyvä kampanja."



"Tiedän. Hans-Aleksanteri Valli on hyvin suosittu", Tino huokaisi.
"Kyllä sinä peittoat hänet!" Leo vakuutti, ja sai Tinon hymyilemään. "Niin kuin isoäidin äidistäkin, sinusta tulee puheenjohtaja."



"Äitinikin sanoo, että puheenjohtajuus on meillä verissä", Tino hymähti. "Kaipa se voi olla totta."
Leo nyökkäsi virnistäen. "Varmasti on."



Pete oli päättänyt, ettei etääntyisi Leosta enää. Siksi he eräänä lauantaina menivät yhdessä rullaluistelemaan.



Pete oli käynyt useasti luistelemassa Minervan kanssa, joten luistelu ei tuottanut hänelle mitään ongelmia. Hän oli jopa oppinut joitakin temppuja, joita rinnakkaisluokan tytöt ihailivat hiljaa luisteluradan laidalta.



Leolle, joka oli vähemmän urheilullinen, luistelu tuotti vaikeuksia. Ensimmäisen puoli tuntia hän opetteli pysymään pystyssä, mutta positiivisen asenteensa ansiosta hän luisteli lopulta kuin vanha tekijä.



"Hyvinhän se meni", Pete kehui veljeään, kun he olivat vaihtaneet kengät jalkaan ja istuivat kahviossa.
"Ei ainakaan huonosti", Leo myönsi.



"Sinun pitäisi harrastaa enemmän eikä suunnitella niitä oppilaskunnan juttuja", Pete naurahti vähättelevästi.
"On sekin harrastus", Leo yritti puolustella, mutta tiesi, mitä hänen veljensä tarkoitti. Häneltä jäisi vielä nuoruuden riennot väliin.



Samaan aikaan Annukka oli äitinsä kanssa käymässä naapurissa. Anita oli kutsunut sisarensa syömään, mutta halusi oikeastaan juoruilla tämän pojan edesottamuksista.



"Miten teillä menee kotona?" Anita kysyi mukamas viattomasti ja toivoi, että keskustelu ohjautuisi oikeaan suuntaan.
"Hyvin meillä on mennyt", Annukka sanoi välttelevästi ja vilkaisi äitiään.



Elena tajusi vinkin ja vaihtoi sulavasti puheenaihetta. "Minulta on pyydetty uutta kokkauskirjaa."
"Ihanko totta?" Väinö innostui ja kyseli lisää aidosti kiinnostuneena.



Annukka kuunteli äitinsä jutustelua puolella korvalla ja mietti omia murheitaan. Hänestä tuntui kuin Anita olisi yrittänyt lukea hänen ajatuksiaan.



"Niin ja Annukka palaa taas aikuisten muodin pariin", Elena virinisti ylpeästi.
"Totta se on", Annukka myönsi. "Olen kyllästynyt lasten vaatteisiin."



Hän oli myös lopen kyllästynyt vatvomaan poikansa suhdetta. Annukka kutsui Lyydian käymään ja sanoi tälle, että halusi asiaan lopullisen päätöksen.



"He eivät vain yksinkertaisesti voi olla yhdessä", Lyydia sanoi painokkaasti.
"Se tuntuu väärältä, mutta niin tuntuu myös heidän erottamisensa", Annukka huokaisi hiljaa.



"Et kai ala jänistää?" Lyydia kysyi huolissaan. "Meidän on vain perusteltava asiamme hyvin. Nuoret unohtavat seurustelunsa pian, koska he eivät ota sitä liian vakavasti."
"Pete ja Minerva ovat seurustelleet yli vuoden", Annukka voihkaisi. "Eikö se ole jo aika vakavaa?"



"Minä tiesin tämän."
Annukka nielaisi ja kääntyi katsomaan taakseen. Pete katsoi häntä epäuskon ja suuttumuksen vallassa.



"Pete, minä –" Annukka yritti sovitella, mutta Pete keskeytti hänet.
"Minä tiesin, ettet sinä hyväksy tätä! Olet vain koko ajan juoninut selkäni takana!"



"Odota", Annukka huusi Petelle, kun tämä kääntyi ja juoksi takaisin ulos. Pete oli kuitenkin liian nopea ja ehti karata.
"Eivät he niin kypsiä vielä ole", Lyydia totesi surumielisesti.



Pete ei puhunut vanhemmilleen, ja Annukka tunsi itsensä voimattomaksi. Häntä kaihersi eniten se, että hän oli pettänyt Peten luottamuksen. Miten tilanteen voisi korjata?



"Mentäisiinkö leffaan viikonloppuna?" Pete kysäisi. "Lentäväkoiramiehen jatko-osa tuli juuri teattereihin."
"Joo, totta kai", Minerva sanoi nopeasti ja hymyili. "Kuulostaa hyvältä."



"Mitä teet muuten huomenna?" Pete jatkoi uteluaan leppoisaan sävyyn.
"Me menemme syömään isovanhempien luokse", Minerva kertoi. "Eli en ehdi tavata sinua."



"Ei se mitään", Pete sanoi kohauttaen olkiaan. "Minun pitäisi muutenkin lukea kokeisiin."
"Hyvä", Minerva hymyili. "On ollut niin paljon kiireitä viime aikoina."



"Ymmärtäähän sen", Pete sanoi. "Pitää alkaa lukea pääsykokeisiin ja kaikkea."
Ja sitten on vielä selän takana juonivat vanhemmat, Pete lisäsi ajatuksissaan.



Annukka yritti keksiä itselleen muuta ajateltavaa ja hän luki läpi vanhoja muistikirjojaan. Niihin hän oli raapustellut jo yliopistossa ja sen jälkeen, mutta lasten synnyttyä kirjat olivat unohtuneet.



"Tämä kuosihan taas tulossa muotiin", hän tuumi katsellessaan aukeamaa, johon hän oli luonnostellut ruutukuviollisia mekkoja. Annukka oli päättänyt, ettei antaisi perheongelmien näkyä suunnittelussaan, vaan tekisi jotain iloisenväristä ja räväkkää.



Oli niin hienoa taas suunnitella ihan oikeaa muotia, eikä mitään lastenvaatteita. Huippumuodilla oli paitsi isommat markkinat, myös suurempi arvo median silmissä.



"Tästä tulee vielä hyvä", Annukka vakuutti itselleen ja hymyili leveästi. Tuntui niin hyvältä tehdä jotain, jota osasi.



"Oli hyvä leffa", Minerva muisteli viikonloppua, kun hän makoili Peten kanssa nurmikolla ja antoi kevätauringon lämmittää kasvojaan.
"Niin olikin", Pete sanoi unelmoivasti.



"Pidin eniten puvustuksesta", Minerva kertoili. "Siihen oli nähty vaivaa tosi paljon."
"Puvuista tulikin mieleeni", Pete sanoi nopeasti. "Äitini esittelee pukuja tulevasta mallistostaan. Muotiviikoilla."



"Niin?" Minerva sanoi, sillä Petellä oli jäänyt juttu kesken.
"Niin tulisitko seurakseni?" Pete kysyi ja pyöräytti silmiään. Ei häntä oikeasti muotiviikot kiinnostaneet, eikä hän ollut antanut anteeksi äidilleen, mutta jonkinlaisen perhesovun säilyttämiseksi koko perhe olisi menossa. "Minun on pakko mennä."



"Minä menen yhden... kaverini kanssa", Minerva sanoi ja katsoi Peteä anteeksipyytävästi.
"Aijaa", Pete tokaisi yllättyneenä. "No kai minä sitten menen Leon kanssa."



"Olen pahoillani", Minerva sanoi.
"Ei se mitään", Pete sanoi, mutta oli oikeasti aika pettynyt. Oliko Minervalla nykyään enemmän menoja ja esteitä kuin ennen, vai tuntuiko Petestä vain siltä?



"Minä en tiedä enää, mitä meidän pitäisi tehdä!" Annukka melkein huudahti. "Kaikki tämä..."
"Mietitään yhdessä", Veronika sanoi rauhoittelevaan sävyyn.



"En haluaisi riidellä Peten kanssa, mutten pysty hyväksymään hänen suhdettaan", Annukka huokaisi. Hän oli niin turhautunut, että haroi levottomasti hiuksiaan ja vaihtoi painoa jalalta toiselle.



"Ehkä meidän pitäisi vain totutella asiaan", Veronika sanoi varovaisesti. "Ajattele mitä tekisit itse hänen asemassaan."
Annukka alkoi tosissaan miettiä.



"Minä en antaisi periksi", hän sanoi lopulta ja kohautti olkiaan. Yhdessä Veronikan kanssa he päättivät olla puuttumatta Peten asioihin.
Veronika hymyili. "Pete mahtaa olla iloinen tästä."



Pete oli tietenkin enemmän kuin iloinen ja meni heti seuraavana päivänä kertomaan Minervalle, sillä ei ollut nähnyt tätä koulussa.
"Eli nyt voimme oikeasti olla yhdessä", Pete sanoi iloisesti ja hymyili leveästi.



Kaikki oli vihdoin hyvin. Ihan oikeasti – äidit olivat niin luvanneet käsi sydämellä. Hetkinen, miksi Minerva näytti silti ahdistuneelta?



"Kuule", Minerva sanoi totisena. "Minusta vähän tuntuu..."
"Miltä?" Pete kysyi, kun Minerva ei jatkanut lausettaan.
"Minä en halua enää jatkaa seurustelua", Minerva töksäytti, ja Peten sydän jätti lyönnin väliin.



"Mitä? Miksi?" Pete kuiskasi. "Kaikkihan on nyt hyvin!"
"Minä olen ihastunut toiseen poikaan", Minerva tunnusti. Sitten hän kääntyi pois päin ja puhui hiljaa. "Ja sinä ja minä... Pete, me olemme sukulaisia."



"Sinä sanoit, ettei se haittaa! Sinä tiedät, ettei se haittaa!" Pete huudahti. "Unohda se toinen! Kannattaako tätä tuhota sen vuoksi?! Jatketaan vain, ole kiltti."
Minerva pudisti surullisesti päätään.



"Voinko tehdä mitään? Minerva, älä tee tyhmästi", Pete aneli. "Kaikkien vaikeuksien jälkeenhän –"
"Ei", Minerva sanoi lujasti. "Olen tehnyt jo päätökseni. Voitko nyt vain mennä kotiisi?"



Ymmärrettyään ettei väittely kannattanut Pete lähti. Hän pyyhki kyyneleensä automaattisesti ja antoi jalkojensa viedä hänet jonnekin.



Pete haahuili katuja pitkin kuin unessa. Hän oli törmätä vastaantulijaan ja käveli melkein ohi kotitalostaan. Miksi tällaista tapahtui juuri kun asiat olivat alkaneet kääntyä parempaan suuntaan?



"Mikä nyt on?" Veronika kysyi, kun hän näki murtuneen Peten astuvan sisään huoneeseen. Pete ei vastannut heti, vaan istuutui sohvalle vilkaisemattakaan Veronikaan.
"Minerva jätti minut", hän kuiskasi ja nielaisi.



"Voi ei", Veronika henkäisi. Tavallaan hän oli Annukan puolesta tyytyväinen tilanteeseen, mutta Peten ahdistunut ilme sai hänet surulliseksi.
"Äläkä sano, ettei hän ole arvoiseni tai muuta sellaista typerää", Pete huokaisi.



"En sitten", Veronika sanoi ystävällisesti. Hän tiesi, että oli parasta olla hiljaa ja antaa Peten kertoa itse. Pete alkoikin heti puhua.
"Hän jätti minut jonkun toisen vuoksi", Pete sanoi, ja hänen äänessään oli jo katkeruutta.



"Ja te kaikki olette nyt taatusti niin hemmetin iloisia tästä", hän jatkoi.
"Emme tietenkään ole", Veronika huoahti ja halasi sitten Peteä. "Minä keitän sinulle kaakaota, ja saat sitten puhua suusi puhtaaksi."



Eron jälkeen Pete oli tavallista vaisumpi. Hän viihtyi omissa oloissaan ja puhui vähäsanaisesti.
Ja minä toivoin, että he eroaisivat, Annukka mietti aina nähdessään eläväksi kuolleeksi muuttuneen poikansa.



Eräänä iltapäivänä Pete pesi vimmatusti kasvojaan ja toivoi, ettei kukaan näkisi häntä.



Hän hieroi vettä kasvoihinsa yhä uudelleen ja uudelleen, mutta sillä ei ollut hänen haluamaansa vaikutusta.



Pete tuijotti peilikuvaansa. Hänen kasvoillaan pahoja ruhjeita ja hänen toinen silmänsä oli mustunut.



"Ei hitot", Pete kirosi huokaisten. "Tätä ei kyllä helposti peitetä tai selitetä."
Hän lopetti pesemisen ja lähti etsimään laastaria ja puhdistusainetta.



Hän ehti tuskin ulos kylpyhuoneesta, kun Annukka tuli häntä vastaan.
"Minä etsinkin sinua –" Annukka sanoi ja vaikeni huomatessaan Peten ruhjoutuneet kasvot. "Mitä ihmettä on tapahtunut?!"



Pete kohautti olkiaan välinpitämättömästi. "Oli vähän riitaa."
"Vähän?" Annukka kiljahti. "Ihan kuin norsulauma olisi kävellyt ylitsesi!"



Pete huokaisi raskaasti. "Päätin näyttää Villelle – Minervan uudelle poikaystävälle – ettei hän voi viedä tyttöystävääni ilman seurauksia."
"Ja päätit, että tappelemalla kaikki hoituu?" Annukka kysyi ihmeissään.



"No ainakin hän joutuu näyttämään purukalustoaan hammaslääkärille. Sain lyötyä muutaman hampaan irti", Pete naurahti ylpeästi.
"Tämä ei ole naurun asia!" Annukka huudahti hädissään.



"Ei niin", Pete myönsi rauhoittelevasti. "En enää hoida asioita tappelemalla."
"Et tappele ollenkaan", Annukka sanoi painokkaasti ja halasi poikaansa lujasti.



"Se onnistui!" Annukka kuuli siskonsa hihkuvan. Tessa oli soittanut kertoakseen iloisen uutisen. Hän oli Björnin kanssa päättänyt adoptoida pikkusisaruksen Tinolle.



"Olen niin onnellinen puolestanne", Annukka iloitsi. Onneksi kerrankin tapahtui jotain hyvää!
"Kiitos", Tessa sanoi ja kertoi sitten lapsesta, jonka he saisivat. Keskenmenojen ja vaikea raskauden jälkeen Tessa ei ollut uskaltanut toivoakaan toista lasta.



Sitä hän oli kuitenkin halunnut. Ja nyt Björnkin oli ollut myötämielinen adoptioidean suhteen, ja lapsi olisi heille tulossa.
"Käymme katsomassa häntä viikonloppuna", Tessa kertoili, ja Annukka kuunteli tarkkaavaisesti. Hän tiesi hyvin kuinka ihanaa oli kuulla, että adoptiohakemus oli mennyt läpi.



"Paperityöhön menee pari kuukautta, ja sitten saamme hänet kotiimme", Tessa kertoi innoissaan. "Olen niin innoissani!"
"Huomaan kyllä", Annukka naurahti ja jatkoi jutustelua siskonsa kanssa.



Pete oli onnellinen tätinsä puolesta, muttei jaksanut osallistua ilonpitoon. Vaikka erosta ja tappelusta oli jo aikaa, Pete halusi yhä pyöriä itsesäälissä yksikseen.



Oli vain helpompaa antaa kaiken muun olla ja miettiä Minervaa, vaikka se samalla sattuikin. Kyllä hän yhä rakasti Minervaa. Hän tiesi, että rakasti, vaikka monet väittivätkin, että hän oli liian nuori rakastumaan.



Hän mietti kuinka saisi todistettua Minervalle, että heidän kuuluisi palata yhteen. Pete teki joka päivä suunnitelmia, muttei saanut niitä toteutettua. Hän ei uskaltanut. Mitä jos Minerva kieltäytyisikin?



"Kyllä hän itse osaa hoitaa asiansa", Elena sanoi luottavaisesti, kun hän oli Annukan ja Klemetin syömässä lounasta. Puheenaihe oli – tietenkin – Pete.
"Enpä tiedä", Annukka sanoi. "Hän on ollut ihan maassa."



"Sitä on jatkunut jo todella pitkään", Klemetti totesi väliin. "Katsoin jokin aika sitten ohjelman, jossa nuoren pojan elämä meni aika hurjaksi."
"Kultaseni", Elena sanoi kärsivällisesti. "Ei kaikki televisiossa ole totta."



"Ei se ole normaalia", Annukka sanoi melkein hysteerisesti. "Ei ainakaan Petelle."
"Aika parantaa haavat", Elena totesi eteerisesti ja näytti päättäneen, että asia oli loppuunkäsitelty.



Annukkaa ärsytti hänen äitinsä asenne. Eikö Elena voinut vain auttaa eikä jaella tyhjänpäiväisiä neuvojaan?



Vaikka Annukka oli kuinka toista mieltä, aika tosiaan auttoi. Pete ei vieläkään ollut täysin oma itsensä, mutta hän vietti aikaa kavereidensa kanssa ja oli alkanut menestyä koulussa paremmin kuin koskaan.



Hän oli kuitenkin päätynyt uuteen kaveriporukkaan, jolla oli tapana hengailla yöaikaan kaupungilla ja tehdä selvää kaupungin omaisuudesta: puistonpenkeistä, istutuksista ja roskapöntöistä. Eräänä yönä, kun Pete oli mukana tuhoamisreissulla, poliisit sattuivat paikalle ja nappasivat Petenkin kuultavaksi.



Puhuttelun jälkeen Pete vietiin kotiin. Hän ei ollut osallistunut tihutöihin, mutta sai varoituksen ja häntä kehotettiin vaihtamaan seuraa. Poliisi vaihtoi pari sanaa Annukan ja Veronikan kanssa ja jätti sitten Peten kuulemaan kunniansa.



"Mitä ihmettä?" Annukka sanoi turhautuneesti. "Mitä vielä?"
"Kunhan pidimme hauskaa", Pete sanoi välttelevästi.
"Etkö voisi pitää hauskaa jollain muulla tavalla?" Annukka puuskahti. Hän ei jaksanut olla kauaa vihainen.



"Hyvä on, ihan sama. Kunhan et saarnaa", Pete murahti.
"Minä saarnaan ihan aiheesta", Annukka sanoi totisesti.



"Nyt on jo myöhä", Veronika puuttui puheeseen. "Eikö olisi parempi mennä nukkumaan ja puhua tästä aamulla."
"Hyvä on", Annukka huokaisi. "Jatkamme keskustelua huomenna."



"Kyllä, äiti", Pete sanoi eikä yrittänyt peittää ärtymystä äänestään. Pete laahusti huoneeseensa muun perheen jäädessä katsomaan hänen peräänsä.



"Kuinka me ikinä uskallamme päästää häntä yliopistoon?" Annukka sanoi ei kenellekään, kun Peten huoneen ovi kuului menevän kiinni. "Hän hankkiutuu vaikeuksiin saman tien."
"Minä pidän sitten huolta veljestäni", Leo vakuutti. Annukka halasi poikaansa.
"Siinä onkin paljon työtä", hän kuiskasi kyyneleet silmissään.

***

Sellaista sitten tällä kertaa. Saman teinin harteille kasataan kaikki mahdolliset ongelmat. Varsinainen Pete-teemaosa (ei ollut tarkoitus) :'D
Jos jotakuta kyllästyttää teini-Peten edesottamukset, niin seuraavan kerran Peteä nähdään sitten yliopistossa. Ainakaan muistaakseni Pete ei ole eksynyt serkkujensa elämään (seuraavaan osaan).

Ylimuokattujen kuvien paluu... :-D
Yritän hillitä itseäni jatkossa...

Ja okei, myönnetään, tein osan loppuun vähän hutaisten, koska haluan niin kovasti pelaamaan yliopistoon :-P
Eli en ole ihan täysin tyytyväinen lopputulokseen.

Petellä on muuten perhetavoite ja hän haluaa isona kaupunginjohtajaksi. (Eli käytän sitä hackia, joka arpoo elämäntavoitteet randomilla).
Leolla on suosiotavoite, mutten tähän hätään muista elämäntavoitetta... Ilmoitan sen sitten myöhemmin :)

Leo on jäänyt tosi vähälle huomiolle :-(
Yritän yliopistossa huomioida Leoa enemmän...

Seuraavaksi katsotaan vielä Tessan ja Anitan perheiden elämää, lapsia ja teinejä. Ja millaisen lapsen Tessa ja Björn adoptoivat?
Sitten onkin taas aika seurata serkuslauman (tietenkin lähinnä Peten ja Leon) elämään yliopistossa.

Toivottavasti jaksatte taas kommentoida! :) Kaikki kommentit ovat tervetulleita! Kannattaa kommentoida, sillä saatan laittaa uuden osan aikaisemmin, jos kommentteja tulee paljon. (Tosin seuraava osa ei vielä ole läheskään valmis, mutta kuitenkin :DD)


***