Aiemmin tapahtunut:
Pete alkoi seurustella Sanelma-nimisen tytön kanssa, mutta suhde ei ollut ongelmaton. Pari riiteli paljon, mutta heillä oli hyvätkin hetkensä.
Leon suhde Siljan kanssa paljastui, mutta Pete ei odotusten vastaisesti suuttunutkaan.
Pete turvautui äärimmäisiin keinoihin pelastaakseen opiskelunsa ja pelehti lehtorinsa kanssa. Sanelma sai tietää asiasta, ja pari ajautui erilleen. Pete vaihtoi pääaineensa ja päätti pyrkiä poliittiselle uralle.


***



Viimeinen yliopistovuosi sujui melkeinpä rauhallisemmin kuin aiemmat. Pete oli uuden pääaineen myötä kiinnostunut opiskelusta, eikä hän enää turvautunut kiisteltyihin keinoihin.



Leo opiskeli siinä missä ennenkin, vaikka yliopiston jälkeisen elämän suunnittelu veikin aikansa. Silja oli ilmoittanut unelmoivansa suurperheestä.



Pete sai viimeisetkin kurssinsa suoritettua. Opinnot olivat sujuneet loppua kohden paremmin, ja arvosanatkin olivat odotettua paremmat. Lehtorit uskalsivat toivoa Petelle hyvää uraa politiikan parissa.



Ja sitten koitti päivä, jona Pete sai pukeutua mustaan kaapuun ja heittää lakkinsa ilmaan muiden opiskelutoveriensa kanssa. Neljä vuotta oli kulunut nopeammin kuin olisi uskonut.



Pete jätti muuton seuraavaan päivään, kun elämä kampuksella oli jo hieman rauhoittunut. Hän nousi taksiin ja antoi ajo-ohjeet kuljettajalle.



"Tiellä voi olla ruuhkaa", kuljettaja varoitteli.
"Ei se mitään", Pete sanoi. "Ei minulla ole mikään kiire. En tiedä mikä minua kotona odottaa."



Matka kesti tosiaan aikansa. Muutamat valmistuneet opiskelijat olivat kolaroineet, ja tie oli ruuhkautunut, mutta Pete pääsi kuin pääsikin kotiin asti.



"Pete!" Annukka huudahti nähdessään poikansa. "Emme odottaneet sinua jo tänään!"
"Äiti, valmistujaiset olivat jo eilen", Pete muistutti.



"Niinpä kai", Annukka myönsi. "Tervetuloa kotiin joka tapauksessa!"
"Tervetuloa minunkin puolestani", Veronika sanoi hymyillen.
"Kiitos vaan", Pete vastasi.



"Olet varmasti väsynyt matkasta", Annukka sanoi sitten. "Mene ihmeessä lepäämään. Juttelemme sitten lisää illalla, kun äiti ja isäkin ovat kotona."
"Tehdään niin", Pete hymähti ja lampsi sitten vanhaan huoneeseensa toiseen kerrokseen.



Pete oli päättänyt viettää kesän kotosalla miettien. Hänellä oli aikomuksena pyrkiä kaupunginvaltuustoon ja vähitellen kansanedustajaksi ja ministeriksi, jos vain mahdollista. Sitä ennen hän kuitenkin halusi pitää kunnon loman.



Isoisä antoi neuvoja elämää varten.
"Sinä olet vielä nuori", Klemetti muistutti. "Hyvä vain ettet kiirehdi. Politiikka on sellainen ala, josta ei välttämättä pääse irti, kun siihen on kerran tarttunut."
"Kokemuksestako puhut?" Pete kysyi kohottaen toista kulmaansa.



"En toki", Klemetti sanoi. "Mutta kyllähän sinä olet lehtiä lukenut."
"Ne lehdet ovat täynnä valheita", Pete tuhahti.
"Niin, kerrottiinhan äidistäsikin perättömiä juttuja", Klemetti muisteli. "Ole varovainen."



"Tietenkin minä olen", Pete vakuutteli. "Olenhan minä opiskellut."
Klemetti hymyili arvoituksellisesti. "En minä vain uraa tarkoittanut. Rakkautta myös."
"Ai." Pete oli sanaton. Isoisän sanat saivat hänet mietteliääksi.



Annukka oli suunnitellut viime vuosina yhä vähemmän, mutta 30 vuotta kestäneen uransa kunniaksi häneltä oli tilattu uusi mallisto.
"Mitäköhän sitä keksisi?" Annukka mietti katsellessaan kankaitaan. "Nämä pitää ainakin laittaa vaihtoon."



"Ehkä saan pian suunnitella hääpuvun", hän leikitteli ajatuksella. "Peten morsiamelle. Jos joku nyt huolii sen mörön."
Sitten hän moitti itseään poikansa mollaamisesta, mutta hihitteli kuitenkin ajatukselle häistä.



Samana iltana Pete vetäytyi jo varhain oman huoneensa rauhaan. Hän oli tietämätön äitinsä hääajatuksista, eikä hänellä ollutkaan häät mielessä. Eihän hänellä ollut morsiantakaan!



Pete istui sängylleen ja huokaisi syvään. Ehkä hänen pitäisi hankkia se morsian. Elämä oli jotenkin yksinäistä, vaikka talo oli täynnä perhettä. Sitä paitsi tulevat äänestäjät varmasti äänestäisivät mieluummin kunnollista perheenisää kuin yksinäistä poikamiestä.
Isää? Pete värähti sanalle, mutta tarkemmin ajateltuna se ei kuulostanut niin pahalta.



"Mitä sinä sanot, Jamppa?" Pete kysyi kaktukselta, joka tietenkin pysyi vaiti. "Haluaisitko taas uuden sukupolven sinua hoitamaan?"
Petestä oli hurjaa ajatella, että Jampasta oli joskus huolehtinut hänen isoäitinsä isoisä.



Pete ei kuitenkaan tehnyt asialle mitään. Kuten isoisä oli sanonut, Pete oli vielä nuori. Ehkä elämä toisi mukanaan yllätyksiä...



Eräänä alkusyksyn päivänä Pete sai odottamattoman puhelun. "Sanelma?"
"Niin", Sanelma sanoi. Hänen äänensä kuulosti hieman oudolta, sillä linja oli huono. "Halusin vain kysyä... Tulen ensi viikolla takaisin. Ajattelin vain... Olisitko halunnut nähdä?"



"Mitä tarkoitat?" Pete töksäytti.
"Tarkoitan", Sanelma sanoi ja mietti sanojaan tarkkaan. "Tarkoitan, että haluaisitko lähteä treffeille sitten, kun tulen takaisin?"
Pete oli hetken vaiti. "Kyllä minä voin lähteä."



"Hienoa", Sanelma sanoi helpottuneesti. "Nyt minulla on jotain, mitä odottaa. Sovitaan tarkemmin sitten, kun olen taas siellä."
"Tehdään niin", Pete sanoi. Lopetettuaan puhelun hän oli hämmentynyt. Mitenkäs tässä näin oli käynyt?



Sanelma oli soittanut uudestaan, ja Pete oli sopinut treffit erääseen suosittuun ravintolaan. Pete oli treffeistä tohkeissaan, eikä Elena-mummin hihittely ja vihjailu helpottanut asiaa.



Tarkistettuaan hengityksensä ja hampaansa tusinan kertaa Pete oli tyytyväinen ja valmis lähtemään.
"Hyvin se menee", hän vakuutteli sukiessaan hiuksiaan.



Kolmen vartin kuluttua hän oli istuutumassa pöydän ääreen Sanelman kanssa. He olivat keskustelleet vasta vähän ja vaivautuneesti, olivathan he lähteneet eri teille melko huonoissa väleissä.



Sanelma oli muuttunut. Eikä vain ulkonäöltään. Olihan Sanelma kaunistunut, mutta hän oli ennen kaikkea aikuisempi. Ulkomailla vietetty aika oli muuttanut Sanelmaa.



"Miten sinulla on mennyt?" Sanelma kysyi kohteliaasti.
"Hyvin", Pete sanoi ja kertoi sitten hieman tarkemmin opiskeluistaan ja tulevaisuuden suunnitelmistaan. Sanelma kuunteli tarkkaavaisesti ja nyökkäili kiinnostuneesti.



Peten oli helppo muistaa, miksi hän oli alunperin rakastunut Sanelmaan. Heidän välillään kipinöi jälleen kuin ensi tapaamisella, ja Pete tunsi vanhojen tunteidensa voimistuvan.



Ilta sujui riemuisasti. Sanelma kertoi ajastaan Franskassa ja kulttuurieroista ja niiden aiheuttamista hämmentävistä tilanteista. Sanelma tykkäsi yhä puhua itsestään.
Aiemmin se oli ärsyttänyt Peteä, mutta nyt hän ei välittänyt. Kai hänkin oli muuttunut.



Pete oli koko illan tilaillut erilaisia juomia ja hän tunsi olonsa hyvin vapautuneeksi ja iloiseksi. Sanelma hymyili kauniisti ja katsoi Peteä, joka hymyili takaisin.
Sitten Pete rykäisi ja sanoi enempiä miettimättä: "Mentäisiinkö naimisiin?"



"Mitä? Nyt hetikö?" Sanelma sanoi ja naurahti. Hänkään ei ollut enää aivan selvin päin.
"Niin, vaikka." Pete kohautti olkiaan ja virnisti.
"Hyvä on. Mennään", Sanelma naurahti.



Pariskunta jätti ruokansa kesken. He maksoivat laskun ja antoivat hyvän tipin.
Sanelma halusi ostaa itselleen puvun seremoniaa varten, ja Pete lupasi ostaa sen morsiamelleen häälahjaksi.
"Haluan sitten muitakin lahjoja", Sanelma kikatteli valitessaan mekkoa.



Kokeiltuaan neljää pukua Sanelma oli löytänyt mieleisensä, ja pari oli päässyt vihkikaaren alle. Pete tiesi, että hänen olisi pitänyt vielä harkita, mutta idea tuntui kuitenkin niin hyvältä, ettei hän murehtinut. Ja jos Sanelma menisi nyt naimisiin hänen kanssaan, tämä ei voisi koskaan jättää häntä!



Tuntemattomien todistajien läsnäollessa he lupasivat rakastaa ja tukea toisiaan myötä- ja vastoinkäymisissä elämänsä loppuun asti.
"Tämä oli niin ihanan spontaania", Sanelma kikatteli, kun toimitusta seuranneet kaupunkilaiset taputtivat taustalla.



Sitten he suutelivat. Uteliaiden katsojien hajaannuttua Pete ja Sanelma nappasivat taksin ja ajoivat kotiin.



Aamu valkeni Kaunialaan. Pete ja Sanelma olivat hipsineet Peten huoneeseen hiljaa, eivätkä talon varttuneemmat asukkaat olleet heränneet hiippailuun.



"Nukkuuko se poika vielä?" Elena kyseli. "Hän taisi olla myöhään ulkona."
"Äiti, älä huolehdi", Annukka huokaisi. "Muistithan lääkkeesi –"
"Älä sinäkään huolehdi", Elena naurahti, mutta vakavoitui sitten. "En minä vielä niin sairas ole, etten suoriutuisi lääkkeistäni."



"Äiti, minä –" Annukka aloitti, mutta sitten portaista kuului askelten ääniä, ja kaikki kääntyivät katsomaan tulijaa.
"Huomenta", Pete sanoi muina miehinä, ja muut vastasivat tervehdykseen.



"Miten meni?" Veronika kysyi, kun Pete oli saanut lautaselleen ruokaa. "Tapaatteko vielä?"
"Hmm", Pete vastasi, "taidammepa nähdä."



"Et ole kertonut siitä tytöstäsi", Veronika jatkoi. "Eikö hän ollut joku, jonka olit tavannut yliopistossa? Leo vain mainitsi jotain sellaista."
"Kyllä vain", Pete sanoi ja kohotti sitten katseensa. Sanelma oli tullut alakertaan.



Muutkin kääntyivät katsomaan Sanelmaa, joka nyökkäsi tervehdykseksi ja hymyili ujosti. Olihan hänellä sentään yllään vain pikkuinen yöasu ja edessä tuijotti kaksi sukupolvea appivanhempia.



"Tämä on Sanelma", Pete kertoi kiertäessään pöydän Sanelman luo. "Me menimme eilen naimisiin."
Annukka oli tyrmistynyt, Veronika yllättynyt, Klemetti oli tukehtua ruokaansa ja Elena yritti pidätellä naurua.



Peten ja Sanelman kuherrellessa taustalla ruokailijat loivat toisiinsa kysyviä katseita, kohauttivat olkiaan ja näyttivät kummastuneilta.
"Miten tässä näin kävi?" Annukka kysyi äänettömästi, mutta kukaan ei osannut vastata.



Annukka ei tahtonut sulattaa asiaa. Hänestä oli järkyttävää, että Pete oli tehnyt niin suuren päätökseen enempiä miettimättä.
"Emmehän me edes tunne tätä Sanelmaa", hän sanoi ties kuinka monetta kertaa. "Tunteeko Petekään?"



Veronika oli taas saanut sovittelijan roolin. "Leo kertoi, että Pete on tuntenut Sanelman jo pitkään. Ja että he rakastavat toisiaan kovasti."
"Leo on kertonut heidän suhteestaan monia muitakin asioita", Annukka muistutti.



"Kulta", Veronika huokaisi. "Etkö muista, mitä tapahtui, kun olit edellisen kerran Peten valintoja vastaan?"
Kyllä Annukka muisti. "Olet varmaan oikeassa. Ei vihoittelu ainakaan paranna tilannetta."



Annukan tavoin Sanelma oli tyytymätön tilanteeseen. "Miksi meidän pitää asua sinun vanhempiesi kanssa? Ja isovanhempiesi? Eikö tämä ole vanhanaikaista?"
"Minä pidän tästä asumisjärjestelystä", Pete tokaisi kuivasti.



"Ja minun mielipidettäni ei kysytä? Niinkö?" Sanelma tiuskaisi.
"Etkö pysty joustamaan? Eikö avioliitoissa eletä yhteisillä ehdoilla?" Pete tivasi.



"Sinulla on uskomaton logiikka! Minun pitäisi joustaa. Toisin sanoen minun pitäisi totella kaikkia sinun käskyjäsi", Sanelma voihkaisi.
Pete huomasi puhuneensa itsensä pussiin ja irvisti.



"Okei", Pete huokaisi ja tarttui Sanelman käsiin. "Asutaanko täällä toistaiseksi? Ei meillä kuitenkaan ole varaa ostaa omaa taloa. Muutetaan sitten, kun meillä on rahaa."
Sanelma tyytyi ratkaisuun. Todellisuudessa Pete toivoi, että Sanelma ei lopulta haluaisikaan muuttaa pois.



"Hyvä on, toistaiseksi kaikki on mennyt hyvin", Annukka sanoi Veronikalle, joka hymyili tietäväisesti. "Tarpeeksi hyvin."
"Niin", Veronika naurahti. "Jos ei lasketa teinimäisiä riitoja ovien paukutteluineen."



"Ja, kröhöm, yömyöhään kolisevaa sänkyä", Annukka sanoi ja kohotti merkitsevästi kulmakarvojaan. Veronika nauroi.
"Mitä jos me kolistelisimme sänkyämme?" Hän ehdotti sitten.



Annukka halasi puolisoaan. "Ja antaisimme heidän maistaa omaa lääkettään? Sopii minulle."
Veronika sen kun jatkoi nauramistaan.



Häistä oli kulunut melkein kolme kuukautta, kun Sanelmalla oli asiaa Petelle.
"Minä olen raskaana", hän ilmoitti saman tien.
"Mitä?" Peten ääni kuulosti melkein vihaiselta.



"Niin vain on päässyt käymään", Sanelma sanoi uhmakkaasti.
Pete oli yllättynyt ja yritti päättää, mitä ajatella. Toisinaan hän halusi olla nuori ja vapaa, mutta hän oli jo kahlinnut itsensä avioliittoon. Ja nyt vielä lapseen!



"Paras vain totutella ajatukseen", Sanelma jatkoi eikä ollut huomaavinaankaan Peten sanattomuutta. "Eivätkös avioliitot ole olemassa lastenhankkimista varten?"
"Niin kai", Pete sai sanottua. Ei kai tämä niin paha juttu ollut?



"Arvasin, että ymmärtäisit", Sanelma sanoi iloisesti ja halasi Peteä.
"Niin, hienoa", Pete mutisi. Kaipa hänestä tulisi nyt se äänestäjien rakastama perheenisä.



Odotusta varjosti kuitenkin suru-uutinen, kun Klemetti kuoli yllättävän sairaskohtauksen vuoksi. Annukka kävi isänsä haudalla monta kertaa viikossa, ja yleensä joku lähti hänen seurakseen.



Annukka nyyhkytti hiljaa samalla, kun Pete huokaili murheellisesti. Klemetti oli ollut niin innoissaan Peten ja Sanelman lapsesta, ja nyt hän ei näkisikään tätä.



"Äiti", Pete sanoi hetken päästä. "Isoisä ei haluaisi, että vietämme kaiken aikamme hautausmaalla."
"Mistä sinä tiedät, mitä hän haluaisi?" Annukka puuskahti, mutta myönsi sitten: "Hyvä on. Minä keksin jotain muuta tekemistä."



"Se on hyvä", Pete huokaisi taas. Ei isoisää pitänyt unohtaa, mutta elämään piti mahtua muitakin asioita.
Pete halasi äitiään lämpimästi, ja tämä pyyhki kyyneleensä.



Raskauskaan ei sujunut ongelmitta. Sanelma oli hormoniensa vuoksi kärttyinen kuin ampiainen, ja Pete sai kuulla huutoa normaaliakin enemmän.
"Minä en pyytänyt tulla raskaaksi", Sanelma perusteli kiukkuisuuttaan sen jälkeen, kun hän oli väitellyt Peten kanssa jostakin pikkuasiasta.



"Ihan kuin enemmän minun syytäni kuin sinun!" Pete huudahti, ja Sanelma vain nakkeli niskojaan.
"Raskausaika on vaikeaa", Sanelma tuhahti. "Miehenä et voi tietenkään ymmärtää!"



"Niin, enkä haluaisikaan, jos minusta tulisi tuollainen valittaja", Pete kivahti, ja Sanelma sai vain lisää vettä myllyynsä.
"Ensin huijaat minut naimisiin kanssasi ja sitten vielä tämä! Kaikkea sitä saa kestää!" Sanelma huusi teatraalisesti, marssi ulos huoneesta ja paiskasi oven kiinni niin, että ikkunat helisivät.



Vähitellen Sanelmakin rauhoittui, mutta nuorten avioliitto oli kuitenkin samanlaista vuoristorataa kuin heidän suhteensa yliopistossa. Pete toisinaan jopa epäili heidän liittonsa kestävyyttä, mutta hän sai aina uskoteltua itselleen, että vauva muuttaisi kaiken paremmaksi.



Veronika, joka oli perheen konflikteissa mahdollisimman puolueeton, tuli suhteellisen hyvin toimeen Sanelman kanssa.
"Tietenkin kaikki muuttuu, kun vauva syntyy", Veronika sanoi viisaasti, kun Sanelma pohti avioliittonsa tulevaisuutta.



"Mutta muuttuuko kaikki parempaan?" Sanelma ajatteli ääneen.
"Minä ainakin uskon niin." Veronika hymyili rohkaisevasti.
Sanelma nyökkäsi mietteliäästi. Kyllä hän piti Petestä, rakasti tätä, mutta heillä oli vain niin paljon erimielisyyksiä.



"Kyllä me selvitämme asiamme", Sanelma sanoi varmana.
Veronika hymyili edelleen nuoremman naisen päättäväisyydelle. Sanelmasta tulisi varmasti esimerkillinen äiti!



Elena oli vakavasti sairas. Hän oli sairastellut jo muutaman vuoden, mutta nyt sairaus oli alkanut pitää häntä otteessaan yhä tiukemmin. Klemetin kuolema tuntui vieneen Elenan elämänhalun, vaikka lapsenlapsenlapsikin oli tulossa.
Annukka oli puhunut lääkärien kanssa, ja nämä uskalsivat luvata Elenalle vain kuukausia.



Elena saattoi asua kotona, koska hänen tilansa oli vakaa. Annukka istui äitinsä vierellä tuntikausia joka päivä. Vähitellen hän alkoi valmistautua äitinsä poismenoon, eikä enää odottanut, että tämä kokisi ihmeparantumisen.



"Voi äiti", Annukka nyyhkytti, kun Elena mutisi unissaan. Elena oli niin kovasti toivonut näkevänsä Peten lapsen, mutta se oli äärimmäisen epätodennäköistä. Annukka oli pahoillaan äitinsä puolesta, ja hän toivoi enemmän kuin mitään muuta, että tämä voisi parantua.
Kuukautta myöhemmin Elena kuoli.



Annukka oli surunmurtama. Elena oli ollut höperö ja melkeinpä ärsyttävä mummeli, mutta kuitenkin Annukan äiti.



"Kulta", Veronika sanoi murheellisesti huomatessaan Annukan taas itkevän.
Annukka katsoi Veronikaa surullisena. Hän ei tiennyt, mitä sanoa.



Veronikakaan ei sanonut mitään, vaan halasi Annukkaa tiukasti. Annukka niiskutti yhä, mutta kyyneleet kuivuivat hänen poskilleen.
"Kiitos", Annukka sanoi hiljaa. Hänen pitäisi ryhdistäytyä vauvan takia.



Vauvaa saatiin kuitenkin odottaa vielä muutama kuukausi. Samalla muisto Elenan kuolemasta haalistui, ja hyvät muistot vahvistuivat. Ja sitten olikin aika toivottaa uusi perheenjäsen tervetulleeksi.



"Pete, herää", Sanelma voihkaisi, kun pariskunta oli juuri käynyt nukkumaan.
Pete mutisi jotain puoliunessa, kun Sanelma nousi ylös pidellen vatsaansa.



"Et sinä voi nyt nukkua", Sanelma kiljahti, kun hänen esikoisensa teki selväksi, että aika oli sopiva synnytykselle. Pete hätkähti hereille ja päästyään tilanteen tasalle hän alkoi kasata Sanelman tavaroita ja ajoi tämän sairaalaan.



Kaksi kuukautta myöhemmin Pete oli laittamassa tytärtään nukkumaan. Lapsi, joka oli nimetty Paulaksi, muistutti äitiään vihreitä silmiä ja punaisia hiuksia myöten.



"Hiljaa nyt", Pete hyssytteli. Hän oli pelännyt, ettei osaisi hoitaa vauvaa. Taito oli kuitenkin löytynyt heti, kun hän oli ensimmäisen kerran saanut Paulan syliinsä.



Pete laski Paulan kehtoon ja puheli samalla hiljaa. Paula katseli häntä ilmeikkäillä silmillään, eikä Pete voinut käsittää kuinka paljon rakasti tuota pientä olentoa.



Annukka ja Veronika olivat tietenkin ikionnellisia ensimmäisestä lapsenlapsestaan.
"Ostin Paulalle mansikoita ja –" Annukka kertoili, mutta Veronika keskeytti hänet.
"Ei vauvalle voi syöttää mansikoita", Veronika muistutti.



"Ai niin", Annukka irvisti. "Siitä on liian pitkä aika, kun meillä oli vauva."
"Ja sinä yritit silloinkin syöttää mansikoita lapsille", Veronika huokaisi.
"Ei Pete siitä paljoa kärsinyt", Annukka puolusteli.



"Annukka!" Veronika huudahti.
"Se oli vitsi", Annukka naurahti. "Syökäämme mansikat sitten itse."



Pete jatkoi edelleen mini-golfin pelaamista. Hän oli pitänyt pelistä lapsesta saakka, ja yliopistossa oli opetettu, että mini-golf oli suosittu harrastus vaikutusvaltaisten ihmisten keskuudessa. Hyvistä golf-taidoista olisi siis hyötyä.



"Jes", Pete hihkaisi saatuaan kuudennen peräkkäisen hole-in-onen. "Kohta olen valmis pelaamaan ministerien kanssa."



Oli Veronikan ja Annukan vuoro laittaa Paula nukkumaan.
"Tui tui, kuka on mummin suosikki?" Veronika puheli pikku-Paulalle, joka ei osannut kuin hymyillä vastaukseksi.



"Mikähän minä sitten olen, jos sinä varasit 'mummin'?" Annukka naurahti.
Veronika mietti hetken. "Mummu? Mummo? Isoäiti?"
"Vai pitäisikö antaa Paulan päättää?" Annukka mietti. "Eiköhän hän jo pian sano sen meille?"



Kesti kuitenkin jonkin aikaa ennen kuin Paula sanoi yhtään mitään.
Kaksi vuotta kului yhdessä hujauksessa. Paulan kasvu oli melkein silminnähtävää, ja vanhemmat ja isovanhemmat seurasivat kilpaa tytön ensimmäisiä sanoja ja askeleita.



Varsinkin Annukka oli aina vapaaehtoinen kylvettämään, ruokkimaan ja leikkimään. Hän hoitikin isoäidin velvollisuutensa ansiokkaasti.
"Nyt pitäisi käydä nukkumaan", Annukka sanoi Paulalle, joka olisi vielä halunnut jatkaa leikkimistä.



"Ei nukkumaan", Paula väitti vastaan kikatellen.
"Kylläpäs", Annukka sanoi topakasti. "Huomenna on taas aikaa leikkiä."



Sitten Paula yhtäkkiä haukotteli, ja Annukka vaihtoi nopealla kädenliikkeellä pyjaman pojantyttärensä ylle.
"Hyvää yötä, Paula", Annukka toivotteli, ja Paula mutisi unisesti vastauksen.



Samaan aikaan Paulan vanhemmat keskustelivat omassa huoneessaan.
"Sinulla oli asiaa", Pete sanoi tylsistyneesti Sanelmalle, joka petasi sänkyä.
"Niin", Sanelma tuhahti. "Kutsuin sinua jo vartti sitten."
"Tässä minä nyt olen", Pete huokaisi. "Joten kerro asiasi."



"Niin kerronkin", Sanelma sanoi nyrpeästi. "Sinun pitää käydä kaupassa. Tarvitsen kurkkua. Silmilleni."
"Kellohan on vaikka kuinka paljon", Pete voihkaisi.



"Kirjoitin sen kyllä ostoslistaan", Sanelma sanoi. "Mutta et ilmeisesti tajunnut lukea sitä. Joten käy nyt ostamassa. Keskustan marketti on auki vielä tunnin. Ehdit, jos lähdet nyt."
"Saat pärjätä ilman kurkkuasi huomiseen", Pete sihahti.



Sanelma huokaisi syvään ja tuijotti Peteä niin vihaisesti, että tämä myöntyi. "Hyvä on. Tämän kerran. Jatkossa saat itse ostaa kurkkusi."
Sanelma ei kuunnellut. "Haluan sitä franskalaista luomukurkkua. Se on ainoa, joka pitää silmäpussit loitolla!"



Pete oli oikeastaan vain iloinen siitä, että sai viettämään enemmän aikaa erossa Sanelmasta.
Miten heidän suhteensa oli taas mennyt tällaiseksi? Heillä oli hyvätkin hetkensä, mutta he riitelivät enemmän kuin koskaan yliopistossa. Tuntui kuin ainoastaan Paula saisi heidät pysymään yhdessä. Pete ei muistanut edes sitä, milloin oli viimeksi suudellut Sanelmaa ilman, että se oli tuntunut aviomiehen velvollisuudelta.



Saavuttuaan kaupalle Pete huomasi, että kaupan viereiseen pitkään tyhjänä pysyneeseen liiketilaan oli avattu baari. Yhä riidasta ärsyyntynyt Pete päätti enempiä miettimättä mennä tutustumaan uuteen kuppilaan.
"Sanelma saa totta tosiaan pärjätä ilman kurkkujaan. Minua hän ei määräile", Pete tuumi.



Baari oli siihen kellonaikaan melko hiljainen. Työntekijät tervehtivät Peteä, joka nyökkäsi katsellessaan tilaa.
Hän hätkähti kuullessaan nimeään huudettavan. "Pete! Täällä näin!"



Kesti hetken, ennen kuin Pete tunnisti, kuka häntä oli huudellut.
"Emmi", Pete henkäisi yllättyneenä ja riensi istumaan jakkaralle Emmin viereen. Pete ei osannut yllättyä siitä, että Emmi oli muuttunut sitten viime näkemän. Tietenkin tämä oli! Mutta millaiseksi!
Emmi, jota Pete oli aina pitänyt melko tavallisena, oli nyt kaunis ilmestys. Pete sai vaivoin peitettyä ihailunsa.
"Pitkästä aikaa", Emmi sanoi ja tarkasteli Peteä hymyillen.



Päiviteltyään hauskaa sattumaa ja kuluneita vuosia Pete sai selville, että Emmi oli vastikään muuttanut lähistölle.
"En voinut jäädä Kaunolaaksoon sen jälkeen, kun erosin kihlatustani", Emmi kertoi huokaisten. "Sinä et ole sentään saattanut itseäsi samaan jamaan."



"Niinkö?" Pete sanoi hieman yllättyneenä ja ymmärsi sitten, mitä Emmi tarkoitti. Pete oli unohtanut laittaa sormuksensa takaisin suihkun jälkeen, eikä hän tainnut muutenkaan vaikuttaa naimisissa olevalta mieheltä.
"Niinhän se taitaa olla", Pete valehteli muina miehinä tietämättä itsekään miksi.



Sitten Emmi kyseli Peten viimeisestä yliopistovuodesta ja ajasta sen jälkeen. Häntä kiinnosti, oliko Pete saanut töitä haluamaltaan uralta ja miten Leo voi.
Pete kertoili elämästään ja jätti mainitsematta perheestään niin luontevasti, että säikähti itsekin. Ilta sujui kuitenkin niin iloisesti, ettei Pete huomannut ajankulkua.



"Minun taitaa olla aika mennä kotiin", Pete totesi tajuttuaan, että kauppa oli jo mennyt kiinni. "Pahus. En minä voi enää ajaa autoa. Ja viimeinen bussikin meni jo. Taitaa tulla taksireissu."
"Mitä turhia", Emmi keskeytti. "Asun tässä aivan lähellä. Mennään minun kotiini hetkeksi. Voit sitten ajaa kotiin, kun pääsi selkiää."



Pete nousi ylös ja hänen jalkansa tuntuivat huterilta.
"Kiitos, Emmi", Pete sanoi huokaisten ja halasi Emmiä lämpimästi.
"Ole hyvä vain", Emmi vastasi jokseenkin vaivautuneen oloisesti.
Pete katsoi Emmiä silmiin, ja tämä hymyili. Jotenkin Pete unohti kaiken tylsän ja arkisen: Sanelman kurkut ja aikaiset aamuherätykset.



Ja sitten, hetken mielijohteesta, Pete suuteli Emmiä. Suudelma oli lyhyt, ja sen jälkeen Pete oli hämillään, mutta hän ei tuntenut syyllisyyttä. Siitä oli pitkä aika, kun hän oli pidellyt Sanelmaa niin.
"Anteeksi, minun ei olisi pitänyt", Pete takelteli, mutta Emmi ei vaikuttanut vaativan anteeksipyyntöä. Pete mietti kuumeisesti, mikä häneen oli mennyt.



Emmi oli ikionnellisen näköinen, mutta Peten omatunto alkoi hiljalleen kolkuttaa.
"Ehkä minun pitäisi sittenkin mennä taksilla kotiin", Pete sanoi hiljaa.
Emmi nyökkäsi ymmärtäväisesti, vaikka olikin pettynyt.



Sitten Pete soitti taksin. Hän torkkui taksissa ja kuski joutui korottamaan ääntään, jotta saisi asiakkaansa ulos. Kotipihaan päästyään Pete oli yhä niin väsynyt, ettei jaksanut kiivetä yläkertaan nukkumaan. Eikä häntä huvittanut herättää Sanelmaa.



Sen sijaan Pete nukahti porrastasanteen sohvalle. Hän ehti nukkua pari tuntia, ennen kuin yläkerrasta alkoi kuulua askeleita; Paula oli varmaankin herännyt, ja joku oli mennyt katsomaan tätä.



Petekin nousi ylös. Hän oli vielä hieman sekava, ja edellinen ilta muistui mieleen vain sumuisesti.
"Ei kai eilen tapahtunut mitään ihmeellistä?" Pete mietiskeli ja kohautti olkiaan.


***

Jeejee.

Monettakohan kertaa tuo sama ravintola (=Ykkösmesta) näkyy tässä tarinassa? Ykkösmesta on nimensä veroinen, ja simini käyvät aina siellä treffeillä :--D

Miksi vanhukseni kuolevat aina, kun joku on raskaana? :-((

Vauvoille ei kuulemma saa oikeasti syöttää mansikoita. Äitini kuitenkin antoi minulle niitä, kun olin vauva. Eipä ihme, että minusta kasvoi mitä kasvoi :-P

Seuraavasta osasta en osaa sanoa mitään. Eiköhän siihen vähintään pari viikkoa mene.
Peten elämään tosiaan keskitytään, ja draamaa on luvassa. Muuta en sano. Paitsi, että mahdollisesti lisää lapsia tulossa. (Ainakin yritän tunkea lapsen/lapsia seuraavaan osaan)

***