Aiemmin tapahtunut:
Hannan vanhimmat lapset Romeo ja Robin ovat aloittaneet yliopiston. Saatuaan Aadan salaisuuden selville Romeo ei ole löytänyt elämälleen uutta suuntaa. Robin taas kamppailee suhteidensa kanssa.
Yliopisto tuo tunnetusti muutoksia asioihin. Mutta millaisia?


***




"Ja sitten hän sanoi, että olen hänen elämänsä rakkaus!"
Ala-Tuuhelan sisarukset istuivat asuntolansa olohuoneessa keskustelemassa. Tai Romeo lähinnä kuunteli nyökkäillen sisarensa tilitystä.



"Jesse on kamala takertuja", Robin päätti pitkän tarinansa. "Onneksi pääsin hänestä eroon."
Robin oli kihlauksen purkauksen jälkeen palannut yhteen Jessen kanssa, mutta suhde oli kariutunut hiljattain uudelleen.



Romeo puheli myötätuntoisesti, vaikka hänestä tuntuikin, että Robin paisutteli asiaa. Ei Romeokaan ollut valitellut viikkokausia sen jälkeen, kun hän oli eronnut Erikasta. Hän oli seurustellut tämän kanssa muutaman kuukauden Aadan katoamisen selvittyä.



Nyt sekä Romeo että Robin olivat sinkkuja. Romeolle se sopi hyvin, sillä hän tykkäsi opiskella ja tutustua rauhassa kampuksen aktiviteetteihin. Tyttöystävä olisi ollut vain tiellä. Oli jo hänen kolmas opiskeluvuotensa, eikä hän ollut selvillä tulevaisuuden suunnitelmistaan.



Robin taas juhlisti sinkkuuttaan hankkimalla seuraa. Hän oli ulospäinsuuntautunut ja flirttaileva, eikä yliopistolla ollut pulaa yksinäisistä pojista. No, olihan Robin käynyt treffeillä tyttöjenkin kanssa, mutta hän oli todennut, ettei se ei ollut hänen juttunsa.



Romeo oli opiskelujensa ohella alkanut työskennellä kanslistin avustajana. Neiti Näpsänen oli tarvinnut apulaisen, ja Romeo oli ollut ainoa vapaaehtoinen. Aadan katoamista selvittäessään Romeosta oli tullut sopivan järjestelmällinen, eikä hän kammonnut paperitöitä.



"Lomahakemukset pitäisi leimata", neiti Näpsänen totesi, kun Romeo oli lajitellut ison kasan pääainelomakkeita. "Hylätyt pienessä pinossa ja hyväksytyt toisessa."
"Selvä", Romeo sanoi ja tarttui leimasimeen.



Leimatessaan papereita Romeo mietti elämäänsä. Hänellä ei ollut erityisiä suunnitelmia yliopiston jälkeen. Eihän hänellä ollut suuria unelmiakaan. Toiset tähtäsivät lääkäreiksi ja astronauteiksi, mutta Romeo eli mielellään päivän kerrallaan.



Joskus päämäärättömyys ahdisti häntä. Asuisiko hän koko elämänsä vanhempiensa siivellä vailla huolta seuraavasta päivästä? Romeo tuudittautui aina siihen, että oli vielä nuori. Hänellä olisi aikaa miettiä tulevaa...



Puolen tunnin kuluttua Romeon rannetta alkoi pakottaa. Sopivasti hakemuksetkin oli leimattu.
"Eiköhän kaikki ole valmista tältä päivältä", neiti Näpsänen sanoi. "Kiitos, Romeo, olet suureksi avuksi."



Robin oli eräissä toogabileissä tavannut mukavan pojan nimeltä Armas. Tämä oli komea ja mukava, eikä Robinin tapaan ottanut opiskelua turhan vakavasti. He olivat tapailleet vajaan kuukauden, mutta Robin oli jo varma, että Armas olisi se oikea.



"No mitä sanot?" Armas kysyi, kun kaksikko oli katselemassa pilviä kampuksen keskuspuistossa.
"Ai naamiaisista?" Robin varmisti havahtuessaan aatoksistaan. "Jos minun ei tarvitse pukeutua mihinkään rumaan pukuun."



"Ei tietenkään tarvitse", Armas naurahti. "Ja sinä olet kaunis puvusta riippumatta."
"Sanot vain", Robin tuhahti, mutta oli kehuista hyvillään.



"Minä ajattelin pukeutua merirosvoksi", Armas kertoi.
"Mikäs minä sitten olisin?" Robin kummasteli. "Merenneitoko?"
"Se sopisi sinulle", Armas sanoi hymyillen valloittavasti.



Romeo oli syömässä lounasta, kun hän huomasi kännykkänsä soivan. Puhelu tuli kotinumerosta. Hanna oli yleensä se, joka kyseli lastensa kuulumisia, joten Romeo oli yllättynyt kuullessaan Benjaminin äänen.



"Onko äidille sattunut jotain?" Romeo kysyi automaattisesti.
"Ei", Benjamin sanoi, mutta hän kuulosti surulliselta.
Romeokin huolestui. "Mitä sitten –"
"Kyse on isoäidistänne", Benjamin sanoi. "Hän on kuollut."



Emmin hautajaiset järjestettiin seuraavana viikonloppuna. Romeo ja Robin saivat muutaman päivän vapaaksi viettääkseen aikaa sukulaistensa kanssa.
Emmi oli ollut pidetty ja hänen haudalleen oli tuotu läjäpäin kukkia.



Raskainta kaikki oli Hannalle, joka oli koko ikänsä ollut äidin tyttö. Äiti oli aina ollut hänen tukenaan ja neuvonantajanaan. Isän syrjähyppy oli entisestään lähentänyt Hannaa ja Emmiä, ja Hanna oli ollut katkera isälleen.



Hanna ei kyennyt vieläkään antamaan isälleen anteeksi petosta, josta oli jo kolmekymmentä vuotta.
"Kyllä tämä tästä, äiti", Robin sanoi halatessaan äitiään. Hanna ei kyennyt vastaamaan kuin halaamalla.



Romeo nyyhkytti isänsä ja Roosan vieressä. Emmi oli ollut kaikille rakas, eikä kenellekään ollut hänestä mitään pahaa sanottavaa.
Jotenkin kaikki taas kääntyisi paremmaksi.



"Armas", Robin sanoi kaksi viikkoa hautajaisten jälkeen. "Älä koskaan kuole."
"Kaikki kuolevat joskus", Armas totesi ja tajusi sitten puhuneensa tahdittomasti. "Anteeksi."
Robin katsoi surumielisesti Armasta.



"En tiedä, miten lohduttaisin sinua", Armas tunnusti.
Robin hymyili hiukan. "Ole vain siinä."
"Hyvä on", Armas sanoi ja silitteli samalla Robinin selkää.



Jossain vaiheessa hänen kätensä laskeutui alemmas, ja Robin säpsähti. "Älä hipelöi, kun suren mummoani!"
Armas punastui ja irrotti kätensä. "Anteeksi, uppouduin ajatuksiini..."



Emmin kuolemasta oli kulunut kaksi kuukautta ja tammikuinen tenttiviikko oli uhkaavasti edessä. Romeo istui kirjastossa kertaamassa hankalimpia aiheita.
Valitsinkohan minä oikean pääaineen? Kirjallisuus on mielenkiintoista, mutta haluanko minä äidinkielen opettajaksi?



Epävarmuus valtasi Romeon aina, kun hän oli yksin tenttikirjojensa ääressä.
Ehtisin vielä vaihtaa pääainettani, mutta olisiko siinä mitään järkeä? Olen kuitenkin lukenut kirjallisuutta melkein kaksi ja puoli vuotta...



Lopulta Romeo onnistui taas vakuuttamaan itselleen, että tiesi mitä teki. Hän sai kirjansa luettua. Illalla hän tekisi lyhyitä tiivistelmiä ja yrittäisi rentoutua ennen kokeita. Stressaamalla saisi vain kohtalaisia arvosanoja.



Koeviikko oli pian ohi, ja Ala-Tuuhelat päättivät juhlistaa urakan loppumista bileillä, joihin kutsuttiin kavereita ja väkeä lähitaloista. Tunnelma oli katossa saman tien, kiitos kuplapuhaltimen ja sopivan musiikin.



Tanssilattian virkaa sai hoitaa eteinen, johon oli asennettu värikäs valo. Stereot oli ladattu täyteen kuuminta tanssimusiikkia, joka sai tönköimmänkin jalat vipattamaan.



Tanssahdeltuaan tarpeeksi Romeokin istahti kuplapuhaltimen ääreen. Muutaman kupla-annoksen jälkeen häntä alkoi naurattaa. Niin paljon, etteivät mahdolliset huonot arvosanatkaan enää huolettaneet häntä.



Samaan aikaan Robin oli vetäytynyt olohuoneen rauhaan Armaksen kanssa.
"Sinähän olet minun armaani, Armas? Aina ja ikuisesti?" Robin kysyi naurunsekaisella äänellä. Hänkin oli istunut kuplapuhaltimen ääressä jokusen tovin.



"Joo joo, olen. Mitä ikinä vain haluat, kulta", Armas sanoi ja suuteli Robinia niin härskisti, että muut huoneessa olleet kaikkosivat paikalta punastellen kuin ylikypsät tomaatit.



Romeokin oli löytänyt seuraa. Hän istui ruokalassa erään Jemina-nimisen tytön kanssa ja katsoi, kun tämä söi.
"En ole nähnyt sinua ennen", Jemina sanoi ja katsoi Romeon kasvoja tarkkaan. "Vai olenko?"
"En muista", Romeo naurahti pölhösti. Kuplapuhaltimen vaikutus ei ollut vielä lakannut.



"No, joka tapauksessa tämän ei tarvitsisi olla viimeinen kerta, kun näemme", Jemina hihitti.
Romeo katsoi tyttöä hurmaantuneena ja nyökkäili.



"Mikä sinun pääaineesi olikaan?" Jemina kysyi.
"Pää?" Romeo toisti ja tajusi mistä oli kyse. "Kirjallisuus."
"Ei ihmekään, etten ole nähnyt sinua", Jemina sanoi. "Minä luen fysiikkaa."



Jemina lupasi antaa Romeolle puhelinnumeronsa. Romeo käväisi vessassa, mutta sillä välin Jemina oli kadonnut. Joku sanoi tytön lähteneen. Romeo oli myrtynyt, hän ei ollut saanut numeroakaan.



Kuplapuhaltimen avustuksella Romeo unohti ärtymyksensä. Puhaltimen äärestä hän löysikin Saaran, jonka kanssa hän oli joskus käynyt samoilla luennoilla.
"Siis 'Tavutuksen perusteiden alkeet'? Silloin fuksivuonna?" Saara mietti.



"Juuri niin se taisi olla", Romeo sanoi tanssahdellessaan kömpelösti.
"Minä vaihdoin pääainetta toisen vuoden alussa", Saara kertoi. "Luen nyt taidehistoriaa."
"Ai siksi me emme ole nähneet", Romeo totesi hölmösti.



"Niin", Saara sanoi. Sitten hän ehdotti: "Ehkä voisimme mennä treffeille joskus."
"Joo, totta kai", Romeo vastasi enempiä miettimättä ja jatkoi epämääräistä tanssiaan.
"Se on sitten sovittu", Saara sanoi hymyillen. "Tässä on numeroni. Soittele!"



Romeo soittikin Saaralle sunnuntaiaamupäivällä. Puhelu kesti toista tuntia, mutta he eivät saaneet sovittua treffien ajankohtaa alkaneen opiskelujakson kiireiden vuoksi. Saara kuitenkin vannotti Romeota soittamaan uudestaan, jotta he voisivat päättää sopivan hetken.



Jakso oli aluillaan, joten Romeon oli hankittava muutamia kirjoja alkavia kursseja varten. Sitä varten hänen oli mentävä kirjastoon, joka oli tavalliseen tapaan varsin tyhjä.



Ahkerimmat bilettäjät olivat vasta päässeet nukkumaan, eikä kirjasto ollut muutenkaan kovin menomesta sunnuntaisin.
Romeo oli siitä vain kiitollinen. Hän löysi tarvitsemansa kirjat nopeasti ja oli jo lähdössä, kun häntä puhuteltiin.



"Sinähän olet Romeo?"
Romeo kääntyi ja näki Jeminan, tytön, jonka kanssa hän oli puhunut bileissä.
"Anteeksi, että lähdin niin pikaisesti perjantaina", tyttö sanoi. "Asuntolassani oli kuulemma jotain ongelmia. Väärä hälytyshän se tietenkin oli."



"Luulin, että halusit vain pois luotani", Romeo sanoi.
"En tietenkään!" Jemina huudahti niin, että kirjastonhoitaja loi häneen tuiman katseen. "Olisin mielelläni jäänyt."
"Niinkö?" Romeo kysyi.



"Niin!" Jemina vakuutti. "Ja näkisin sinua mielelläni. Jos et vain pahoittanut mieltäsi?"
"En pahoittanut", Romeo sanoi ja ajattelematta jatkoi: "Totta kai me voimme nähdä."



"Hienoa!" Jemina hihkaisi. "Tässä on numeroni. Soittele pian!"
Sen sanottuaan Jemina hipsi portaat alakertaan ja katosi näkyvistä. Romeo katsoi hymyillen hänen peräänsä. Ja sitten hän tajusi, millaiseen tilanteeseen oli joutunut. Hänhän oli sopimassa treffejä kahden eri tytön kanssa!



Iltapäivä sujuikin mietiskellessä.
Kummalle minä soitan? Romeo makasi oleskeluhuoneen sohvalla ja tuijotti TV-ruutua. Televisio oli kiinni, mutta Romeo vähät välitti. Hänellä oli muuta ajateltavaa. Tapasin Jeminan ensin, ja yhteistä puhuttavaa riitti. Toisaalta Saara on niin kaunis ja hauska. Ja ehdimme jo sopia jotain. Mutta ei mitään lopullista...



Ääääh! Miksi tämän pitää olla näin hankalaa?! Romeo ei osannut päättää. Tietenkin hän voisi olla soittamatta kummallekaan ja etsiä jonkun uuden. Tai sitten hän voisi soittaa molemmille, käydä yksillä treffeillä ja päättää sitten, kumpi tytöistä olikaan se mukavampi.



Mutta Romeo ei ollut niin selkärangaton. Hän teki päätöksen tyttöjen välillä, nousi ylös, kaivoi kännykkänsä esiin ja näppäili numeron. Soittoon vastattiin nopeasti.
"Hei moi, Romeo täällä", hän sanoi kuullessaan tutun äänen vastaavan.



Romeo sopi treffit seuraavaksi lauantaiksi. Jutellessaan niitä näitä hän toivoi, että oli tehnyt oikean ratkaisun.



Ennen treffejä Romeon oli luettava uusia kurssikirjojaan. Lehtorit olivat aloittaneet kurssit kevyesti parinsadan sivun läksyillä. Robin oli tullut mukaan kirjastoon, vaikka lukemisen sijaan hän lähinnä piirteli tylsistyneesti muistikirjaansa.



"Tiedätkö, että toisen vuoden kokeista et sitten pääse läpi arvailemalla", Romeo neuvoi.
"En minä arvailekaan", Robin väitti. "Minä vain vastaan luovasti."
"Ahaa", Romeo sanoi ja kohotti katseensa kattoon. Sitten hän vilkaisi muita salissa istuvia opiskelijoita. "Muuten, eikö tuo ole Armas?"
"Missä?!" Robin oli saman tien skarppina. "Hänellä piti olla menoa tänään..."



Mutta siellä Armas oli juttelemassa jonkun kanssa.
"Jonkun tytön!" Robin kivahti hampaittensa välistä.
Armaksella näytti olevan hauskaa. Hän naureskeli ja sai tytön nauramaan. Robin yritti turhaan saada selvää puheesta. Eikä hän osannut lukea huulilta.



"Tiedätkö kuka tuo ... blondi on?" Robin tivasi veljeltään.
Romeo oli huvittunut sisarensa mustasukkaisuudesta, mutta piti naamansa peruslukemilla. Kanslistin apulaisena hänellä oli keskiverto-opiskelijaa paremmin selvillä, kuka kukakin oli.



"Hmm", Romeo sanoi ja katsoi tyttöä hetken. Hänen kasvomuistinsa ei ollut kovin terävä, joten kesti hetken ennen kuin hän pystyi yhdistämään kasvot nimeen. "Ahaa. Hän on niitä vaihto-oppilaita, jotka aloittivat täällä kevätlukukauden alussa. Hänen nimensä taitaa olla Jenna. Jenna Iloliemi."



Armas ja Jenna eivät huomanneet Robinin kipinöivää katsetta. Robin malttoi juuri ja juuri pysyä paikoillaan. Armas pitäisi häntä aivan mustasukkaisena hulluna, jos hän rynnistäisi paikalle raivoamaan. Eikä Robin pystyisi nyt puhumaan ystävällisesti.



Sen sijaan Robin vain tuijotti kikattelevaa vaaleaverikköä murhaavasti. Kuka tuo Jenna Iloliemi oikein luulee olevansa?!


Osan loppunäytös



Pete oli kärrätty ulos nauttimaan kevään ensimmäisestä leppeästä illasta. Vieno tuuli puhalteli ja työnsi pilviä kohti auringonlaskua. Naapurin lapset leikkivät pihallaan; muuta ääntä ei naapurustossa kuulunut.



Ja sitten, kuin tyhjästä, tuttu hahmo astui esiin puun takaa. Hän oli ollut pihalla ennenkin, vuosia sitten.
Helmi seisoi varjoissa ja tarkisti, ettei kukaan katsonut ikkunasta. Kuulosteltuaan hetken hän päätteli, että Hanna ja Benjamin istuivat olohuoneessa katsomassa televisiota.



Helmi uskaltautui keskemmälle pihaa ja lähestyi isäänsä.
"Isä?" hän kuiskasi. Pete ei reagoinut nähtävästi. "Isä", Helmi sanoi apeasti. "Romeo puhui totta. En halunnut uskoa sitä."



"Keräsin vuosia rohkeutta tullakseni tänne", Helmi puheli ja vältteli katsomasta isäänsä. "En halunnut nähdä sinua noin. Halusin muistaa sen isän, joka minulla oli ... silloin ennen."
Helmi vilkaisi syrjäsilmällään isäänsä, ja hänen olisi tehnyt mieli lyödä jotakuta. Hän kuitenkin puri hammastaan.



"En pyydä sinua antamaan anteeksi", Helmi sanoi ja pakottautui katsomaan Peteä silmiin. Aivan kuin isä oli nähnyt jotain. Jotain enemmän kuin tavalliset ihmiset.
"Mutta ymmärräthän minua. En voinut palata tämän näköisenä. Minun olisi ehkä pitänyt..."



Helmi kuuli liikehdintää talon sisällä. Hänellä ei olisi enää paljoa aikaa.
"Olen pahoillani, isä", Helmi kuiskasi ja suukotti isäänsä otsalle. Sitten hän luikki pihan varjoihin ja sulautui pimeyteen.


***


Yllätyshän on äänestys!

Romeo soitteli tytölle, mutta kummalle? Kirjoitelkaa vaan kommenttien oheen yksi nimi. Joko Jemina tai Saara. Selkeästi.
Lasken ensimmäiset kymmenen ääntä. Jos sen jälkeen on tasapeli, seuraava (11.) ääni ratkaisee. Äänestysaika riippuu siis äänestysaktiivisuudesta. Nopeimmat pääsevät vaikuttamaan. ;--)
Ja lasken vain sellaiset äänet, jotka on kirjoitettu kommenttien yhteyteen. Pelkkä ääni ei riitä!

Äänestys päättyi aika nopeasti, ja voittajaksi selviytyi Saara (tulos 6-4 Saaran hyväksi) :)


Hoh, osa on jotenkin Robin-painotteinen. Romeolle oli vaikea keksiä mitään viisasta. Iso juttu on kuitenkin tulossa yliopiston jälkeen. Sitten Romeo varastaa shown itselleen ;)
Seuraavaa osaa, jossa ollaan yhä yliopistossa, en ole suunnitellut kamalasti. Yhden jutun ainakin :D

Aww, Pete vaan dumpataan pihalle yksikseen :--D
No Helmin kannalta hyvä, että Pete oli yksin pihalla...

Tuonkin Helmi-kohtauksen suunnittelin joskus aiemmin, tosin sitä ei pitänyt tulla vielä tässä vaiheessa. Sitten aloin miettiä, että Petehän on jo hiton vanha (jotain 80 v.). Joten tunginkin tuon tähän. Eli vähän huijasin, kun viime osan loppulöpinöissä sanoin, ettei vampyyreita nähdä vähään aikaan. Mutta niin ne suunnitelmat muuttuvat...

Kommentteja! Ja ääniä!


***